Pohdintoja menneestä ja tulevasta - Mikä on kansan oikeustaju?

Käytyäni läpi opintojeni merkeissä vuoden 1917-1918 hallitusmuotoväittelyjä tasavallaksi julistautumisesta 6.12.1917, monarkistisen hallitusmuodon esittämiseen 12.6.1918, tulin havainneeksi, että ainoa nykyisinkin vielä olemassa oleva puolue, joka oli voittaja kaikissa kiistoissa, oli Keskusta, silloinen maalaisliitto. Ja eduskuntapöytäkirjoista on ollut havaittavissa maalaisliitossa vallinnut tunnekuohu tasavaltalaisuuden ja kansalaisyhteiskunnan puolesta. Oikeastaan Maalaisliitto oli ainut puolue Nuorsuomalaisen ja Edistyspuolueen kanssa, jotka olivat tuolloisessa eduskunnassa tasavaltalaisia Sosiaalidemokraattien ollessa paitsiossa hävityn sisällissodan vuoksi. Maalaisliitto oli voittajien puolella sisällissodassa ja uudelleen voittajien puolella hallitusmuotokysymyksessä. Ihailtu maatilan poika oli voittanut kaiken.

On myönnettävä rehellisyyden nimissä, että Maalaisliittolaiset, etunenässä Santeri Alkio, olivat impulsiivisiä. Heidän puolustuspuheensa tasavallan puolesta, tai monarkiaa vastaan olivat valheellisia, tunneperäisiä ja toisinaan varsin tyhmiäkin. Vastaavaa ei ilmennyt Vanhasuomalaisten puheissa ja kannanotoissa. Heille kysymys olikin enemmän numeroihin, faktoihin ja järkiperäisiin pohdintoihin perustuva, vaikkakin he tekivät myös ylilyöntejä moittiessaan Yhdysvaltalaista, Ranskalaista, tai Sveitsiläistä tasavaltaa. Maalaisliitolle asia oli kuitenkin hyvin tunnepohjainen. He kokivat olevansa oikeutettuja päättämään hallitusmuodon laidan. Olihan maalaisarmeija voittanut juurikin sodan. Ja olihan vastapuolen maltillinen sosiaalidemokraattinen siipikin tasavallan takana. Tosi onkin, että suurin osa kansasta oli tasavallan kannattajia, joten maalaisliiton ei tarvinnutkaan olla niin perusteellinen argumenteissaan, sillä laaja kansan tuki ja yleinen näkemys puhui heidän puolestaan, kun taas monarkistien piti olla tarkkoja puheissaan.

Niin tai näin, sattui silmiini kuitenkin muutama erinomainen puhe 13. päivältä kesäkuuta, kun eduskuntakeskusteluja uudesta hallitusmuodosta jatkettiin. Maalaisliiton edustaja Eetu Takkula piti monista muista maalaisliittolaisista poiketen vasin onnistuneen puheen. Puheessaan hän siteerasi senaattori Talasta, joka oli lausunut näin:

On sitäpaitsi muistettava se yleisesti tunnustettu totuus, että mitään ihannevaltiomuotoa ei ole olemassa. Missä määrin valtiomuoto pystyy tarjoamaan kansalle parhaita edellytyksiä onnelliselle kehitykselle, se ei riipu yksistään valtiomuodon laadusta vaan siitä, missä määrin valtiomuodossa toteutetut periaatteet ovat sopusoinnussa kansan oikeustajun kanssa.

Tämä toteamus pätee mihin tahansa aikaan, jossa yhteiskunnan perusta on kansa ja yleisestikkin kansalaisyhteiskunta. Ja voidaankin ihan vakavissaan miettiä mikä on tämän päivän demokratian tila suhteessa tähän toteamukseen. Valtion tulee olla sopusoinnussa kansan oikeustajun kanssa. Tänä päivänä voidaan monessakin kohtaa kritisoida sitä, onko kansan oikeustaju todella otettu huomioon. Viimeisenä esimerkkinä käräjäoikeuksien karsiminen 54:stä 27:ään. Vielä räikemäpää on kun Suomen 90 poliisilaitosta yhdistyvät ensi vuoden alussa 24 laitokseksi. Puhutaan jo konkreettisesta oikeuden kaikkoamisesta. Ja ilmiselväähän on, ettei karsinta koske suuria kaupunkeja, vaan juurikin pieniä kihlakuntia ja kuntia. Poliisivoimien määrä ei lisäänny, eikä poliiseja tule enempää kaduille. On totta, ettei tämän hetkisillä kustannuksilla ja satsatuilla varoilla nykyistä järjestelmää olisi pidetty pystyssä, mutta oliko tämäkään paras varteen otettava vaihtoehto. Jos henkilöstön määrä säilyy suurinpiirtein samana, tulee säästöjä lähinnä kiinteistökuluista, mutta sieltähän ei todellisia säästöjä revitä.

Toinen esimerkki on lautamiesten käyttö käräjäoikeuksissa. Valmisteilla on uudistus, joka keskittäisi lautamiehet niihin juttuihin, "joissa kaupunkilais- ja maalaisjärjellä on kysyntää", kuten oikeusministeri Tuija Brax kuvasi. Lautamiehiä käytettäisiin rikosjutuissa, joista voi saada yli kahden vuoden tuomion. Eli käytännössä lautamiehiä ei otettaisi mukaan törkeisiin rikoksiin ja varkauksiin. Edustaako tämä nyt kansan oikeustajua? Voiko demokratia toimia, jos sen päättäjät eivät ota taloudellisten ongemien edessä huomioon todellisia tarpeita? On totta, että joskus on tehävä kipeitä päätöksiä ja toimittava jopa kansan näkemyksiä vastaan, mutta että nyt maalikot ollaan sulkemassa pois oikeudesta! Tulevat uudistukset ovat totisesti tekijänsä näköisiä. Vain kaupungeissa tapahtuu ja tarvitaan kiinteitä oikeuslaitoksia.

On myöskin turhaa silmän lumetta, että poliisin sivutoimipiste jää joihinkin vanhoihin kihlakuntiin, mutta poliisiputkat lopetetaan. Käytännössä pisteillä ei ole enää merkitystä, sillä tavanomaisen asioinnin voi tehdä vaikka vähän kauempanakin, mutta hätätilanteessa putkat ja päivystävä poliisi todella ratkaisee. Jos hälytyksen etäisyydeksi tulee yli 100 kilometria, on se liian paljon. Vai aikovatko poliisit kierrellä ympärivuorokautisesti pienemmilläkin paikkakunnilla?

Säästöjä olisi voitu hakea todellakin jostain muualta, kuin keskittämisistä. Tähän asti liikenteenvalvonta on ylityöllistänyt poliisia. On täysin turhaa metsästää kahdenkympin ylinopeuskuskeja valtateiden asfalttiviidakosta, jos rahan tarvetta olisi oleellisempiinkin tehtäviin.

Palataksemme jälleen menneeseen, ja vuoden 1918 hallitusmuotokiistaan ja kansan luonteeseen, lausui edustaja Matti Kotila Suomalaisesta puolueesta (myöhemmin Kokoomus) seuraavaa:

Minä päinvastoin uskon, että kaikki, joille isänmaan vapaus ja kaikinpuolinen menestys on ollut päämääränä, ovat valmiit antamaan kaiken kykynsä ja voimansa kansamme valtiollisen, yhteiskunnallisen, sivistyksellisen ja taloudellisen elämän turvaamiseksi ja kohottamiseksi, niin että kansastamme kasvaisi siveellisestkin voimakas kansa! Sillä sittenkin kansamme menestys riippuu, ei yksinomaan hallitusmuodosta, ei kuninkaasta, ei presidentistä, vaan kansan menestys riippuu kaikkein eniten siitä kansasta, joka kokoontuu meidän tulevan hallituksemme ja valtiomuotomme ympäille.

Toivokaamme siis, että jälkimmäinen toteamus kansasta on totta ja demokratialla on edellytykset yhä nykyisessä Suomessa, ja että ihmiset jaksavat uskoa ja kokoontua nykyisen hallituksen "ympärille" se päätöksistä huolimatta. Minä silti pelkää, että juuri nykyinen päätöksenteko on etäännyttänyt ihmiset politiikasta ja demokratiasta. Oikeuden on kuitenkin lopulta toteuduttava. Tapahtuipa se sitten miten vain.

Metsäteollisuuden tulevaisuus riippuu yhteiskuntavastuusta

Äiti Venäjä on nousemassa jaloilleen pitkien ponnisteluiden jälkeen. Se on alkanut pröyhistelemään rintaansa maailmalle ja on selvästi hakemassa paikkaansa jälleen yhtenä maailmaa koskevien uudistusten alullepanijana ja toimijana. Engalnnin ja Venäjän suhteet takkuilevat jatkuvasti, Yhdysvalloissa puhutaan jo uudesta kylmästä sodasta, vaikka ulkoministeriö toppuutteleekin näitä puheita. Viro on alinomaan vastakkain Venäjän kanssa edellisen isäntämaan vanhasta tottumuksesta tarttua balttien sisäpolitiikkaan.

Ongelmia ja vastakkain asettumista on joka puolella Venäjää. Oli sitten kyse Euroopasta, Yhdysvalloista, Japanista tai Kiinasta. Venäjän ulkopolitiikka on agressiivista ja sisäänpäin kääntyvää. Ja tavallaan tämä on ymmärrettävää, sillä se on aikanaan ollut maailman suuntaa määrittelevä suurvalta ja käytännössä hallinnut puolta maailmasta. Eikä suuruuden päivien johtaja-asema ja määräysvalta ole kadonnut minnekkään venäläisestä mielestä. Tottakai he haikailevat vanhoja loistonpäiviä ja suurta valtaa. Kuitenkin ilman kommunismia.

Venäjä toimii nyt tämän mukaisesti ja pyrkii politiikallaan takaisin supervalta-asemaansa. Suomen kohdalla politiikka on näkynyt mm. tulevien korkeiden puutullien merkeissä. Venäjän puutullit uhkaavat lopettaa pitkäaikaisen kaupankäynnin rajan yli. Suomalaiset metsäpatruunat iskivät silmänsä Venäjän metsiin jo 1960-luvun alussa, jolloin kotimaisen puun käyttö uhkasi ylittää hakkuumahdollisuudet.

Suomalaisen metsäteollisuuden ajautuminen riippuvaiseksi venäläisestä raakapuusta on tapahtunut pikkuhiljaa. Tuontipuu on ylläpitänyt Suomen metsäteollisuuden laajenemismahdollisuuksia jo vuosikymmenten ajan. Raju tuonnin lisääntyminen alkoi kuitenkin vasta 1990-luvun puolivälissä. Tällä hetkellä Suomalainen metsäteollisuus käyttää noin 55 miljoonaa m3 suomalaista puuta ja 18 miljoonaa m3 ulkomaista, enimmäkseen Venäläistä puuta. Lähes koko 18 miljoonaa kuutimetriä pitäisi nyt pystyä jotenkin korvaamaan kotimaisilta markkinoilta.

Keskisuomalainen arvioi helmikuun puolessa välissä, että puutullit tulevat viemään yksin Itä-Suomesta 6000 työpaikkaa. Tähän asti Venäjältä on tuotu raakapuuta jalostettavaksi Suomeen. Venäjä kuitenkin tahtoo nyt, että jalostusteollisuus siirtyisi Venäjälle, eikä toimisi enää Suomessa. Suomelle on kuitenkin luvattu poistaa ylihinnoitellut puutullit, mikäli Suomen valtio ajaa Venäjän jäsenyyttä maailmakauppajärjestössä. Tämä on jälleen jotenkin hullua. Kumpi tässä nyt onkaan päätavoite. Maailmakauppajärjestön jäsenyys, vai huoli venäläisistä työpaikoista? No vastaushan on ilmeinen. Puutullit ovat osa Venäjän valta- ja ulkopolitiikkaa, jolla he pyrkivät kasvattamaan omaa valtaansa maailman politiikassa.

Suomella ei ole varsinaisesti syytä vastustaa Venäjän maailmankauppajärjestön jäsenyyttä, mutta tätä ehtoa vastaan me emme voi sitä ajaakkaan. On siis etsittävä uusia keinoja ylläpitää puunjalostusteollisuutta Suomessa. Faktahan on, että metsää meillä riittäisi yllin kyllin, mutta sen omistus on pirstoutunutta ja omaisuudenjaon yhteydessä keskittynyt paljon kaupunkeihin. Osa kaupunkilaisista, jotka ovat aikanaan lähteneet maalta työn perässä kasvukeskuksiin, eivät edes tiedä, että heille on periytynyt vanhempien kautta metsää ja missä se metsä nyt sitten oikein on.

Tästä muodostuu ongelma Suomen puumarkkinoilla. Vain harvat hoitavat metsäänsä, harventavat ja kasvattavat sitä. Kun tarjonta on pientä suurta kysyntää vastaan, on puun hintakin Suomessa liian korkea. Jos kaikki tukkivaiheessa oleva metsä saataisiin nyt suomalaisen metsäteollisuuden käyttöön, me emme enää tarvitsisi Venäjän puuta. Suomessa metsää kasvaa enemmän kuin sitä kaadetaan ja metsää meillä riittää. Ongelma on kuitenkin ettei suurinta osaa metsästä myydä.

Metsähoitoyhdistys neuvoo ja auttaa metsänhoidossa ainoastaan niitä, jotka ovat liittyneet metsänomistajien liittoon ja maksavat jäsenmaksua metsähoitoyhdistykselle. Etelässä yhdistykseen voi liittyä kaikki yli neljä hehtaaria omistavat, Oulun läänissä yli seitsemän hehtaaria ja Lapin läänissä yli 12 hehtaaria metsää omistavat. Moni etelässä omistaa yli tuon neljä hehtaaria, muttei kuulu metsähoitoyhdistykseen. Asiaan on tartuttava kovalla kouralla. Jotta Suomessa metsäteollisuus voi elää jatkossakin, on yhdistyksen ulkopuolelle jääneet saatava mukaan metsäteollisuuteen.

On alettava vakavissaan miettimään vaihtoehtoa, pitääkö tietyn hehtaarimäärän omistavat henkilöt velvoittaa metsänhoitoon. Faktahan on, että tukkimetsästä saa hyvän korvauksen, joten metsän hoitoon uhrattu raha kannattaa. Kyseessä on koko yhteiskunnan hyvä, tuhannet työpaikat ja Venäjän painostuspolitiikka, joka ei saa saada tuulta siipiensä alle. Jotta kakkia metsänomistajia voidaan informoida metsänomistajuudesta ja heille lankeavista velvotteista, on tähän työhön uhrattava valtavat määrät rahaa ja työtunteja. Mutta mikäli voidaan luoda järjestelmä, jolla metsäteollisuus voi säilyä Suomessa vielä vuosikymmeniä, on sijoitus sen arvoinen.

Esko Ahon metsäteollisuuden ja metsäsektorin toimintaedellytystyöryhmä, jonka pääministeri Matti Vanhanen asetti pohtimaan metsäteollisuuden edellytyksiä tulevaisuuden Suomessa, ehdotti että hallitus käyttäisi tulevana nelivuotiskautena 105 miljoonaa euroa lisärahaa puuhuollon turvaamiseen. Tähän sisältyvät metsien suojelutoimet. Työryhmään kuuluivat mm. Jouko Ahonen ja Lauri Ihalainen. Työryhmä on todennut, että suomalaisen puun käyttöä voidaan nostaa 70 miljoonaan m3 häiritsemättä metsän moninaiskäytön ja suojelun tarpeita. Tämä toisi noin 5000 uutta pysyvää työpaikkaa haja-asutusalueille.

Muutoksia on tulossa paljon, kuten kuljetysyhteyksien parantaminen, teiden rakentaminen ja rautatieliikenteen suurempi hyödyntäminen, jossa valtion on laitettava lisärahaa peliin. Myös verohelpotuksilla houkutellaan uusia metsäbisnekeenlähtijöitä mukaan. Ensimmäisen viiden vuoden aikana harvennetun metsän puunmyyntitulot tulevat verovapaiksi.

Jotta uuditukset toimisivat, on nyt korostettava yhteiskuntavastuuta metsänomistajille. Työ ei saa muodostua heille tietenkään ylipääsemättömäksi, sillä siinä vaiheessa voimme unohtaa kaupunkilaiset metsänomistajat. He eivät sitoudu metsänhoitoon ja myyntiin, mikäli se veloittaa heiltä enemmän kuin puhelinsoiton ja toimeksiannon verran metsän harvennuksesta/kaadosta.

Kiitos Venäjän, projekti on kallis, mutta ehdottoman tärkeä toteuttaa. Kyseessä on yksi Suomen tukijaloista ja toimeentulosta. Hyvät ystävät: yhteiskuntavastuuta!

Kuntavaalit lähestyy; kuka muistaa nuorison?

26.10. on kuntavaalit joissa jälleen kerran valitaan neljäksi vuodeksi eteenpäin kunnan valtuutetut. Suuria teemoja satakunnassa tulevat olemaan kuntaliitokset, palvelurakenteet ja niiden ulkoistaminen, vanhusten asema ja ikuisesti jatkuvat taloudelliset ongelmat. Tällaisten ongelmien alla nuorison asema ja merkitys kunnan tulevaisuudelle tahtovat unohtua.

Kun "vanhat papat ja mammat" jättävät kunnalliset tehtävät, ketkä tulevat olemaan heidän tilallaan ja jatkamaan näissä tehtävissä? Noh, kronologisen välttämättömyyden seurauksena tämänhetkisen aikajanan elinvoimaisemmat yksilöt, eli nuoret! Ongelmaksi muototuu, jos nuoria ei jo tässä vaiheessa oteta huomioon, onko tarpeeksi innokkaita nuoria täyttämään vanhojen jättämät tyhjät aukot. Päättäjien miettiessä ainoastaan kuinka ratkaista tämänhetkiset ongelmat, he eivät tule miettineeksi tulevaisuudessa kasaantuvia ongelmia, jos nuoret jäävät politiikan ulkopuolelle. Muutenkin poliittinen aktiivisuus tuntuu keskittyvän isoihin kaupunkeihin siinä missä nykyinen asutuskin Suomessa, ja näin tulee myös jatkumaan, jos huomiota ei kiinnitetä nuoriin. Ongelma on tietysti ratkaistu, jos nykyiset vanhat politiikan uranuurtajat ovat aikoneet elää ikuisesti.

Tällä hetkellä koulutus pienemmillä paikkakunnilla jakautuu kahtia ammatilliseen ja lukiopohjaiseen perussivistyskoulutukseen. Ammattikoulun käyneille töitä löytyy kotikunnista, mutta lukioporukalle, joka lähtee jatkokouluttamaan itseään isompien kaupunkien korkeakouluihin, ei löydy enää heidän koulutustasoansa vastaavaa työtä pienemmistä kunnista, jolloin innovatiivinen ryhmä keskittyy vain suuriin kaupunkeihin, ja pienet kunnat kutistuvat kutistumistaan. Tämä siksi, että pienet kunnat, joiden varallisuuskin on heikompi, eivät ole uskaltaneet tehdä riskisijoituksia houkutellakseen suuryrityksiä tai korkeakoulutasoisia työpaikkoja alueelleen. Tietenkään sijoituksien ei tarvitsisi olla suoraan rahallisia lahjoituksia, vaan vaikkapa ilmaista tonttitilaa suurien yritysten tiloja varten kaavoittamalla, sillä taloudessa emme voi kilpailla suurkaupunkien kanssa... vielä. Tällaisia sijoituksia ei ole kuitenkaan tehty, kun ei ole osattu nähdä niiden kauaskantoisia seuraamuksia, jotka ovat työpaikkojen lisääntyminen, ja sitä kautta asukkaiden määrän ja verotulojen nousu. Innovatiiviset suuret tai kasvavat yritykset houkuttelisivat kuntaan paluumuuttajina näitä korkeakoulutettuja nuoria. Tästä voidaan todeta, että hyvät ratkaisut pistävät positiivisen oravanpyörän liikkeelle. Mutta, kun vanhat kaavoihin kangistuneet politiikan harjoittajat eivät uskalla näitä "dramaattisia" ratkaisuja tehdä, tarvitaan meitä kokeilunhaluisia ja uusia keinoja pelkäämättömiä nuoria käynnistämän näitä positiivisia jälkiseurauksia omaavia reaktioyhtälöitä.

Mainosmainosmainosmainos ----> Keskusta ajaa läpi lakimuutosta, jolla jo 16 vuotiaat saisivat äänestää kunnallisvaaleissa. Koska nuoria luonnollisestikin kiinnostaa nuorten asiat ja tulevaisuus, minun mielestäni tällainen muutos parantaisi nuorten ehdokkaiden läpipääsyä, koska nuorten ehdokkaiden äänestäjäkunta kasvaisi. Lisäksi tämä saattaisi lisätä nuorten poliittista valveutumista jo varhaisemmassa vaiheessa.

Vanhat pelkäävät tällaisen muutoksen laskevan kuntien äänestysprosenttia merkittävästi. Kysymys kuuluu, mitä -(sensuuri iskee)- väliä jollain äänestysprosentilla on todellisten poliittisten päätösten kannalta. Mahdollinen äänestysprosentin laskuhan ilmaisisi vain, että äänestäjiä on enemmän, ja eikös mahdollisimman suuri ja tasa-arvoinen äänestäjäkunta olekin demokratian kannalta yksinomaan hyvä asia, valitsivat he sitten äänestää juuta tai jaata, tai olla äänestämättä ollenkaan. Pointtina on, että potentiaalista äänestäjäkuntaa on enemmän, jolloin myös nuorten mahdollisuus päättää asioista kasvaa. Tietysti, jos vanhat haluavat jatkaa kuntien välistä "kuka on paras" kilpailua ratsastamalla joillakin pahuksen tilastoilla, jatkakoon epäolennaisuudessaan hyödyttömiä leikkejään hiekkalaatikolla.

Heitetään siis vanhat kangistuneet toimintamallit roskakoriin, jotka eivät selvästikään ole toimineet (tai tule toimimaan), ja otetaan käyttöön uudet, kauniit ja rohkeat keinot, joilla saadaan taas valtakunnan suuret rattaat pyörimään kitkattomasti!

Nato on menettänyt merkityksensä!

Suomessa on käyty koko 2000-luku keskustelua siitä tulisiko meidän liittyä Natoon. On todettava, että Eurooppalainen puolustus perustuu Naton 5. artiklan määrittelemään kollektiiviseen yhteistyöhön. Suurimmassa osassa Natomaita ei kuitenkaan luoteta eurooppalaiseen apuun, vaan nimenomaan Yhdysvaltojen järkkymättömään hyväntahtoisuuteen ja voimaan sotilaallisissa ratkaisuissa. Ja on todettava, että Yhdysvallat on ainoa supervalta maailmassa. Se on täysin omassa luokassa maailmanlaajuisine intresseineen ja vaikutusmahdollisuuksineen. Se on myös päätöksillään ja toiminnallaan muutoksien lähde ja toimeenpanija. Maailmanmenoa ei voi ymmärtää, jos ei ota huomioon Yhdysvaltojen perspektiiviä.

Naton puolustustakuut makaavat siis pitkälti Yhdysvaltojen käsissä, nimittäin esimerkiksi Slovenia ja Liettua ovat asettaneet itselleen enää vain 9000 sotiaan vahvuisen ammattiarmeijan ja vain 5000 sotilaan reservin. Nämäkin joukot ovat tarkoitettu ainoastaan ulkopuolisiin tehtäviin. Usko kollektiiviseen yhteistyöhön on siis vahva ja äärimmäisessä kriisissä luotetaan Yhdysvaltojen pelastukseen.

Mutta Yhdysvaltojen riippuvuus Euroopasta on kuitenkin kadonnut. Maailmanvalloitukseen pyrkivän kommunismin luhistumisen myötä katosi myös liittoutumispolitiikan merkitys. Liittoutumispolitiikka katosi terrorismin myötä. Nyt Yhdysvallat hakee turvallisuusyhteistyökumppanit tilanteenmukaisesti. Eurooppa ei ole enää etusijalla.

Yhdysvaltojen sotilasvoimien käyttöä märittelee nyt ennaltaehkäisevä toiminta ongelmavaltioita ja terrorismia vastaan. Yhdysvaltojen kanssa yhteistyötä tekevien kanssa on nyt ratkaistava asennoitumisensa tähän uuteen politiikkaan, kuten Irakin sota osoitti. YK on toki ehdottomasti ennaltaehkäisevää toimintaa vastaan, mutta Yhdysvaltojen uusi strategia ei ole.

Tämän vuoksi Yhdysvaltojen asevoimat ovat sitoutuneet voimakkaasti eripuolille maailmaa, eikä liikkumavaraa paljon ole. Ei varsinkaan Euroopan suuntaan. Tehtävät tuskin vähenevät tulevaisuudessa. Haasteita on Pohjois-Koreassa, Iranissa, Kolumbiassa, Keski-Amerikassa ja Afrikassa. Myös Kiinaa muodostaa Yhdysvalloille tietynlaisen uhan sen noustessa hiljalleen sotilaalliseksi haastajaksi. Kuinka kauan Yhdysvallat mahtavat edes jatkaa sotilaallista toimintaansa Euroopassa.

Yhdysvaltalaisesta näkökulmasta terrorismi uhkaa heitä kaikkialla maailmassa. He kokevat aidosti olevansa sodassa. Tämän vuoksi ongelmavaltiot ja terrorismi on kaadettava, sijaitsivatpa nämä missä päin maailmaa tahansa. Eurooppa on myös toiminnassa terrorismia vastaan, mutta me emme koe olevamme sodassa.

Euroopalla on vähemmän merkitystä ja suhtautuminen Lähi-itään on ollut erilaista, joten terrorismihyökkäyksiäkin on ollut vähemmän. Madridin pommi-iskut 2004 kuitenkin toivat ensikertaa Euroopankin mukaan terrorismin kartalle. Tähän asti Eurooppa oli huolestunut toisenlaisista uhista, kuten kansainvälisestä rikollisuudesta, huumekaupasta ja laittomasta siirtolaisuudesta. Euroopan mielenkiinto kohdistui siis lähinnä sen sisäisiin kysymyksiin. Toisin kuin Yhdysvaltalaiset, Eurooppalaiset ovat menettäneet kiinnostuksensa maailman rakentamiseen ja sotilasoperaatioihin. Osittain tämä johtuu myös siitä, että maailman sotilasylivoima on siirtynyt Euroopalta Yhdysvalloille.

Euroopan ja Yhdysvaltojen asevoimissa on nykyisin valtava kuilu Yhdysvaltojen eduksi ja ero vain kasvaa. Tämä on kuitenkin vain looginen seuraus uhkakuvien erilaisuuksista, eivätkä uhat ole syntyneet asevoimasuhteiden vuoksi. Tämä kuitenkin vähentää yhteistoimintakykyä Yhdysvaltojen ja Euroopan välillä.

Natolla on kuitenkin edelleen Yhdysvalloille merkitystä terrorisminvastaisessa sodassa. Naton ulkopuolella käytettävien joukkojen merkitystä on korostettu ja oman maan puolustus jää taka-alalle. Aluepuolustusrakenteita on myös vähennetty. Tästä huolimatta, tai jopa muutoksista johtuen, Yhdysvaltoja tahdotaan sitoa yhä tiiviimmin Euroopan puolustukseen. Vaatimus on kuitenkin epäreilu. Amerikkalaiset tulisi vapauttaa Euroopasta muihin tehtäviin. Yhdysvaltojen luoman maailmalaajuisen tukiverkoston alla Eurooppa voi jatkaa omien moraalisten arvojensa eteenpäin viemistä.

Sotilaallisen eron voi todeta konkreettisesti siinä, että Yhdysvallat käyttävät 26 000 dollaria per sotilas, kun Eurooppalaiset käyttävät vain 4000 dollaria. Eurooppa onkin itse asiassa yhteistyökumppanina taakka Yhdysvalloille. Näin ollen voidaan suomalaisesta näkökulmasta todella miettiä onko Nato meille mikään todellinen ratkaisu ollenkaan. Meidän intresseissä ei ole kuulua organisaatioon, jonka lähtökohtainen toiminta on Naton ulkopuolisten alueiden ennaltaehkäisevä sotilastoiminta.

Suomen todellinen puolustuspoliittinen ratkaisu on siis edelleen laajaan reserviin ja asevelvollisuuteen pohjautuva armeija. Lyhytnäköisesti voidaan sanoa, että meitä koskevat sotilaalliset uhat ovat kadonneet. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Kuka osaa ennustaa 10 vuoden päähän, tai arvioida millainen merkitys aluehallinnalla on sen jälkeen kun lentoliikenne vähenee öljyn loputtua ja merikulku nostaa taas merkitystään. Venäjä on irtaantunut TAE-sopimuksesta, lisännyt sotilaita Leningradin puolustusalueella, nostanut puutulleja ja niiden väistymisen ehtona on että Suomi ja Eurooppa vaativat Venäjän jäsenyyttä maailmankauppajärjestössä.

Näin ollen voidaan todeta, että puolustusvoimien kansallinen kehittäminen on nostettava suuremmalle jalustalle ja alettava tekemään todellisia satsauksia uuteen aseteknologiaan ja uskottavaan maanpuolustukseen. Nato ei enää vastaa tähän kysymykseen. Jos Suomi valitsisi Slovenian ja Latvian tien, olisi meillä 15 000 ammattisotilaan armeija, joka vastaa poliisivoimia. Kyllä sillä liikennettä ohjailtaisiin, muttei maata puolustettaisi. Perinteisenkin Naton jäsenyys olisi heikolla pohjalla Suomen maantieteellisen aseman vuoksi. Sotatilan syttyessä saisimme lähinnä ilmapuolustuksellista apua, vähän merivoimien apua, mutta todellisia joukkoja emme saisi kovinkaan merkittävästi. Näin ollen olisi älykästä unohtaa Natojäsenyys ja keskityttävä nykyiseen puolustusjärjestelmään.

Onko Suomi unohtanut Viron?

Viro saavutti uudelleen itsenäisyytensä raskaiden ponnistelujen kautta 90-luvun alussa, mutta Suomea ei ole kiittäminen sen itsenäisyyden saavuttamisesta. Päinvastoin, voidaan jopa väittää Suomen laittaneen kapuloita rattaiden väliin. Käyttäytymisemme ei ole puolusteltavaa, vaikkakin sitä yritetään ymmärtää YYA-sopimuksen ja Neuvostoliiton konkreettisen uhan vuoksi. Tuohon aikaan Mihail Gorbatshov oli jo aloittanut perestroikana tunnetun uudistuspolitiikkansa, joka toi maata lähemmäs länttä. Suomen ei tarvinnut pelätä miehitystä, eikä Neuvostoliitto pystynyt enää tarttumaan maamme sisäiseen politiikkaan samalla tavalla kuin aiemmin. Nyt Neuvostoliiton täytyi valvoa etujaan länteen nähden. Sekään ei voinut toimia ihan kuten tahtoi, mutta Suomessa ei kaiketi tätä edes tahdottu nähdä, vaan edelleen elettiin kuin vaaran vuosina, kun taas Viro eli todellisia vaaran vuosiaan.

Edgar Savisaar, joka oli tuolloinen Viron pääministeri vieraili Suomessa tammikuussa 1991 tavaten silloisen Suomen pääministeri Harri Holkerin, sekä Presidentti Mauno Koiviston. Hän saapui anomaan Suomen tukea Viron taistellessa itsenäisyydestään. Tuota aikaa kutsutaan nyttemmin Tammikuun kriisiksi, sillä Yhdysvallat oli aloittamassa sotaa Irakin kanssa vapauttaakseen Kuwaitin, joten koko maailman katse oli kohdistunut tuolloin tähän sotaan. Neuvostoliitto käytti tätä tilannetta hyödykseen ja vyörytti tankkinsa itsenäisyyttä tavoittelevien Viron, Latvian ja Liettuan pääkaupunkeihin, eikä ihmisuhreilta säästytty. Suomessa tiedettiin tämä ja suhtautuminen Baltteihin ja Viron huoleen oli ymmärtäväinen, muttei se luvannut antaa apuakaan balteille. Samaan aikaan Virossa koottiin ns. interrintamaa, joka oli neuvostomielinen liike, joka piirittikin Viron riigikogun ja oli vallata rakennuksen. Itsenäisyys balteilla oli vaakalaudalla, mutta Suomi ei suostunut auttamaan edes henkisesti. On tosin tunnustettava, että Suomen opetusministeriö tuki taloudellisesti Suomeen perustettua Tuglas-seuraa, joka edelleen välitti apunsa Virolle, mutta se tapahtui ilman julkista tukea.

Tilanne muistuttaa pitkälti samaa, kun Suomi talvisodan aikana pyysi apua Ruotsilta sodassa Neuvostoliittoa vastaan. Tuolloinhan Ruotsi kieltäytyi antamasta sotilaallista, tai taloudellista tukea viitaten maansa puolueettomuuteen. Lisäksi Ranskassa koottiin sotilaalliset joukot, joiden oli tarkoitus saapua Suomeen maamme avuksi Skandinavian kautta, koska meri oli jäässä, eikä Natsi-Saksan lävitse voinut marssia, mutta Ruotsi kielsi ehdottomasti joukkojen kulun maansa yli. Toisaalta taas, kun saksalaiset joukot vaativat lupaa kulkea Pohjois-Ruotsin lävitse Norjaan Suomen kautta, oli Ruotsi mitä innokkain antamaan saksalisille kulkuluvan. Tämä on provosoivaa, mutta kuitenkin todellista.

Näin ollen Ruotsi kielsi apunsa Suomelle sen kriisissä, kuten Suomi kielsi apunsa Virolle sen kriisissä, joissa molemmissa oli vaakalaudalla itsenäisyys. Sekä Ruotsi 30-40-luvulla, kuten Suomi 90-luvun alussa tahtoi vain pedata mahdollisimman hyvät suhteet Neuvostoliittoon välittämättä ideologisesti, ja Suomen kohdalla geneettisesti, lähemmän kansan kohtalosta.

Jos vain oltaisiin oltu edes passiivisia, mutta Presidentti Koivisto jopa esitti Yhdysvaltain silloiselle Presidentille George Bush vanhemmalle, että Viro, Latvia ja Liettua aiheuttavat epävakautta itsenäisyyspyrkimyksillään Itämerelle, sekä että balttien kysymyksessä kannattaa olla varpaisillaan. Koivistolla oli omat syynsä sanoessaan näin, muttei se olisi ollut välttämätöntä. Islanti, joka lähti tukemaan voimakkaasti Baltian itsenäisyyttä, sai Suomen politiikoilta, mukaan luettuna Paavo Väyryseltä, ankaraa noottia toiminnastaan

Kun Viro itsenäistyi, syntyivät Suomen ja Viron välille kaikkien toimien jälkeen uudelleen lämmin ja tiivis suhde kulttuurisesti, kuten myös taloudellisesti, johtui se lähinnä hyvistä ruohonjuuritason suhteista, eikä niinkään Suomen valtion aktiivisesta Baltian politiikasta. Suomi on Viron tärkein kauppakumppani, sekä Viro Suomelle tänä päivänä 10. tärkein. Se on uskomaton asema Suomen kaupankäynnissä suhteutettuna Viron väkilukuun, sillä sen kanssa käyty kauppa on samalla tasolla mm. Ranskan ja Norjan kanssa. Viro on tällä hetkellä se kehittyvämpi maa meistä kahdesta. Sen ennustetaan ohittavan Suomen talous ja tuottavuus n. 10 vuoden päästä. Viron merkitys siis Suomen taloudelle tulee entistään vain kasvamaan, mutta samalla kun Viro kehittyy, kääntää se yhä enemmän Suomelle selkänsä mikäli emme kiinnitä enemmän huomiota Balttiaan ja erityisesti Viroon.

Kun Viro kasvaa, löytää se yhä paremmat markkinaraot Keski-Euroopasta, Idästä ja rapakon takaa Yhdysvalloista. Suomi menettää merkittävimmän asemansa Viron markkinoilla ja kaupankäynnissä ulkomaisista maista, sekä kärsii tästä tappiosta taloudellisella saralla huomattavasti. Suomi tuntuu painottavan nykyään vain Yhdysvaltojen, sekä Venäjän suhteisiin ja kaupankäyntiin ja unohdetaan pieni, mutta pippurin maa Viro. Harrastamalla aktiivista politiikkaa suurvaltoihin, unohdamme meidän pikkujättiläisemme, joka yhä enemmän kääntää selkänsä meille. Emme voi pitää hyviä suhteitamme Viroon itsestäänselvyyksinä.

Kehitys on ollut jo nyt huomattavissa. Viro oli vielä 2003 9. merkittävin ulkomainen kauppakumppani Suomelle, nyt kymmenenneksi, mutta sen osuus on silti kasvanut. Viro on selvästi innovatiivisempi ja houkuttelevampi maa investoinneille. Olisikin jo aika myöntää, että Suomi saa toisinaan katsella Viroa ylöspäin, sekä luopua nenänvartta pitkin tuijottelu muka parempana kansana. Pelkät hyvät ruohonjuuritason suhteet eivät riitä pitämään virolaisia uskollisina Suomelle. Nyt on aika Suomen poliittistenkin piirien tarttua itseään niskasta ja alkaa panostaa pitkäkantoiseen Baltian politiikkaan ja suhteisiin vielä kun ei ole liian myöhäistä, ja tällä kertaa tarkastella naapuriamme silmien tasalta ja toisinaan ylös.