Asiaa pakkoruotsista

Pakkoruotsi on sana, joka herättää varmasti tunteita jokaisessa. Toisia se kiehtoo ja toisia kauhistuttaa, mutta varmaa on ettei se jätä kylmäksi ketään. Suurimmalla osalla on mielipide pakkoruotsin suhteen, ja pakkoruotsi käsitteenä herättää valtakunnanlaajuista keskustelua aina aika ajoin. Mutta onko pakkoruotsi peikko, muinaisjäänne vai osa tulevaisuutta?

Pakkoruotsi käsitteenä kalskahtaa monen korvaan negatiivisessa sävyssä, sillä sana ”pakko” ei varmasti herätä positiivisia tuntemuksia. Ruotsin kieltä Suomessa voidaan todellakin pitää pakkoruotsina, sillä se on ainoa pakollinen kieli koululainsäädännössä suomenkielisille äidinkielen lisäksi. Myös virkamiehillä pakkoruotsi on tunnettu käsite, sillä mannersuomalaisten virkamiesten on todennetusti kyettävä hallitsemaan asetetun vaatimuksen tasoista ruotsia. Pakkoruotsi ei siis ole vain koululaisiin vaikuttava käsite, vaan se vaikuttaa aina virkamiestasolla asti.

Mielenkiintoista on, että virkamiestasolla pakkoruotsi on selvä esimerkki Syrjinnän vastaisen käsikirjan (International Organization for Migration 2003) kuvaamasta välillisestä syrjinnästä:

”Tyypillinen esimerkki välillisestä syrjinnästä on rekrytointitilanne, jossa työnhakijoilta edellytetään maan virallisen kielen täydellistä hallintaa, vaikka kielen hallinta ei olisikaan välttämätön edellytys kyseisen työn menestyksellisen suorittamisen kannalta. Tällöin toiminnan seurauksena, joskaan ei aina ilmeisenä tarkoituksena, on karsia potentiaalisten työnhakijoiden joukosta etupäässä maahanmuuttajia.”

Paitsi että virkamiesten pakkoruotsi saattaa muodostua monelle pätevälle virkamiehelle liian suureksi kynnykseksi, karsii se varsin tehokkaasti myös virkamiestehtäviin hakevia maahanmuuttajia, jotka joutuvat siis opettelemaan kaksi kieltä yhden sijaan, vaikkei tämä välttämätöntä työn osaamisen kannalta olisikaan.

Usein pakkoruotsin kannattajat perustelevat pakkoruotsin säilyttämällä argumentoimalla seuraavaa:

a) ruotsi on merkittävä osa suomalaista historiaa

b) on rikkaus oppia kahta kieltä jo varhain

c) ruotsin oppiminen jo varhain koulussa edesauttaa muiden kielten oppimista myöhemmin.

Nämä väitteet eivät kuitenkaan mitenkään tue pakkoruotsin säilyttämistä globalisoituvassa nyky-yhteiskunnassa. Ensiksikin, se että ruotsi on ollut merkittävä osa suomalaista historiaa pitää varsin hyvin paikkansa, mutta sitä ei voida pitää realistisena argumenttina vaikuttamaan tulevaisuudessa tapahtuviin päätöksiin. Pitkä historia on toki positiivinen asia, mutta historiassa on tärkeää se että se on nimenomaan historiaa, eli mennyttä.

Toiseksikin, on totta että on rikkaus oppia kahta kieltä jo varhain, sillä nuoressa iässä ihmisen oppimiskyky on korkealla. Kuitenkaan ei ole järkevää perustetta, miksi toisen kielen pitäisi automaattisesti olla ruotsi. Globalisoituvassa maailmassa ruotsin kieltä ei voitane pitää yhtä merkittävänä tulevaisuuden kielenä kuin esimerkiksi venäjää, tai EU:n aseman vahvistuessa saksaa ja ranskaa. Päinvastoin, pakkoruotsi saattaa kuluttaa muille kielille varattuja opetusresursseja, jonka johdosta muiden kielien asema heikkenee entisestään.

Kolmanneksi, on myöskin totta että ruotsin oppiminen varhaisessa iässä helpottaa muiden kielien opiskelua tulevaisuudessa, koska se tarjoaa oppimispohjan jonka avulla muiden kielien omaksuminen helpottuu. Asia voidaan kuitenkin kääntää täysin päälaelleen, eli jos henkilö oppii varhain esimerkiksi englantia, saksaa tai espanjaa, kykenee hän varmasti oppimaan ruotsin kielen taidon helpommin.

Mitä voimme siis päätellä? Pakkoruotsi syrjii henkilöitä virkamiestasolla, ja kouluikäisissä saattaa jopa heikentää valmiutta pärjätä globalisoituvassa maailmassa. Kun opiskelijoilta vähennetään mahdollisuuksia vaikuttaa omaan tulevaisuuteensa, on varsin järkevää pohtia pakkoruotsin järkevyyttä. Myös ruotsin pakollisuus aiheuttaa monessa negatiivisen asenteen kieltä kohti jo varhaisiästä asti, mikä on valitettavaa. Pakkoruotsin poistaminen voi vaikuttaa positiivisesti kielivalikoiman kasvuna, oppilaiden valinnanvapautena joka johtaa myös oppimismotivaation kasvuun sekä syrjinnän estämiseen virkamiestasolla.

Onkin aika ajatella asiaa loogisesti ja jättää vanhat tuntemukset ruotsia kohtaan omaan arvoonsa. Pyrkikäämme tarjoamaan nuorisolle parhaat avaimet onnistua kansainvälistyvässä maailmassa, ja tällä tiellä pakkoruotsin poistaminen on pieni mutta merkittävä askel.

Luova luokka

Amerikkalainen talousmaantieteen professori Richard Florida on puhunut luovan luokan esiinmarssista. Hänen luovaa luokkaa koskeva tutkimuksensa julkaistiin vuonna 2002. Tämä tutkimus on saanut huomiota myös Suomessa. Siinähän tuodaan esille ne seikat, jotka synnyttävät luovuutta ja luovat taloudellista kasvua sekä hyvinvointia. Nokia-Suomihan elää innovaatioista ja siksi luovuus on meille tärkeä asia.

Luovaan luokkaan kuuluvaksi luetaan 20–30 vuotiaat korkeasti koulutetut nuoret. He työskentelevät yleensä IT-alalla, mediassa, tutkimuksessa, opetuksessa, suunnittelutehtävissä tai vastaavissa töissä, joissa joudutaan ideoimaan. Luovalla luokalla katsotaan olevan suora yhteys uuden liiketoiminnan syntyyn ja kasvuun. Yhdysvalloissa niissä kaupungeissa, joissa taloudellinen kasvu on kovinta, on myös eniten luovaan luokkaan kuuluvia ihmisiä.

Floridan mukaan huippuosaajien houkutteleminen edellyttää suvaitsevaista ympäristöä. Ns. ”homo-indeksillä” voidaan mitata onko esimerkiksi kaupunki taloudellisen kasvun alue. Mitä enemmän kaupungissa on homoja, lesboja, taiteilijoita ja maahanmuuttajia, sitä luovempi kaupunki ja sitä suurempi talouskasvu. Kyse ei ole siitä, että homot omalla työpanoksellaan nostattaisivat talouden kasvuun, vaan suvaitsevaisuudesta. Florida katsoo, että yhteisöt jossa on paljon erilaisuutta, ovat suvaitsevaisia. Suvaitsevaisuus on taas hänen mukaansa suoraan yhteydessä luovuuteen.

Luovaan luokkaan kuuluvat ovat kunnianhimoisia ja arvostavat kokemuksellista elämää ja elämyksiä. He tekevät pitkiä työpäiviä, vaikka pitävät perhearvoja tärkeänä. Kuitenkin työ asettuu usein perheen edelle. Luovan luokan ihmiset rakentavat uraansa horisontaalisesti, eli eivät pysy pitkään samassa työpaikassa, vaan vaihtavat työpaikkaansa usein. Jotta alueet saisivat houkutellakseen luokseen luovia ihmisiä, pitää alueen panostaa virikkeellisyyteen. Pitää olla tarjolla elämyksiä, kuppiloita, taide-esityksiä, extreme-lajien harrastusmahdollisuuksia, heterogeeninen väestö jne. Osa suomalaisista intellektuelleista ovat omaksuneet Floridan opit ja näkevät luovan luokan nostavan Suomen seuraavaan taloudelliseen nousukauteen. Mutta…

Suomi elää luovuudesta jo nyt. Olemme erittäin homogeeninen kansa, mutta silti meillä on luovuutta sen verran, että olemme yksi maailman kilpailukykyisemmistä maista. Yhdysvalloissa on tehty tutkimuksia, jotka osoittavat, että niissä kaupungeissa joissa on paljon yhteisöllisyyttä, on myös taloudellista kasvua. Näiden tutkimusten mukaan taloudellisen kasvun syy löytyy yhteisöllisyydestä, eikä yksilöllisyydestä, niin kuin Florida väittää. Taloudellista kasvua on niillä alueilla, joissa ihmiset harrastavat yhdistystoimintaa, on yhteisiä harrastuksia vaikka naapurin tai työkaverin kanssa, on runsasta koulujen vanhempaintoimintaa, käydään kylässä, ollaan poliittisesti aktiivisia sekä käydään kirkossa.

Suomi on yhdistysten luvattu maa. Lisäksi Suomessa hyvinvointiyhteiskunta hoitaa monia niitä asioita, jotka yhdysvalloissa hoitaa erilaiset eturyhmät, yhdistykset tai ryhmittymät. Voidaankin sanoa, että luovuutemme pohjana on hyvinvointiyhteiskuntamme, joka tulee säilyttää. Luova luokka voi olla tehokas, mutta sille on ominaista lisääntynyt huumeiden käyttö, burn outit, masennusten kasvu, irtosuhteet ja itsemurhien lisääntyminen. Ihminen on laumaeläin ja me tarvitsemme toisiamme. Nouskoon luovuutemme jatkossakin yhteisöllisyydestä, eikä jatkuvasta toisiamme vastaan kilpailemisesta.

Joensuun puoluekokouksen antia

13.-15. päivä kuluvaa kuuta Joensuussa pidettiin Keskustan puoluekokous, jonka tärkeintä antia oli varmastikkin luottamushenkilövalinnat. Ensinnäkin Matti Vanhanen jatkoi yksimielisellä päätöksellä puolueen puheenjohtajana ja piti aivan loistavan linjapuheen Keskustan tulevaisuudesta. Yrittäjiin tullaan pitämään edelleen tiivistä yhteyttä vaikka media onkin vaalirahajupakan aikana nostanut esille vaatimuksen, ettei politiikot saa olla tekemisissä yritysmaailman kanssa, koska se voi johtaa korruptioon.

Vanhanen, aivan kuten kuuluukin, sanoi, että tällainen ajattelu johtaa yhteiskunnan bloggiutumiseen ja eristäytymiseen. Yhteydet on oltava kunnossa ja Suomen pitää kyetä pelaamaan tiimipeliä, jossa kaikki ovat mukana, eikä raha saa ratkaista sitä kenen kanssa ollaan tekemisissä, kenen kanssa ei. Vanhasen mukaan historia on osoittanut muutosten olevan hyväksi Keskustalle. Työhön on vain käytävä käsiksi. Keskusta on todellinen tulevaisuuden vaihtoehto sosiaalidemokraattien menneisyyden uhkakuvia esille nostavalle politiikalle.

Näillä vanhoilla uhkakuvilla Keskusta on yritetty nujertaa tänään ja menneisyydessä, Vanhanen totesi, ja että heidän mielestä maata johtaa väärä puolue ja pääministeri. Nämä vastukset ja vanhat voimat Keskusta kuitenkin kohtaa ja nujertaa.

Toisin sanoen Vanhanen otti selvän kannan siitä, että Keskusta toimii sosiaalidemokraattista ajattelua vastaan, uudituu ajan haasteiden mukaan, korosti yritysmaailman ja politiikan tärkeää yhteistyötä ja selvästi profiloi Keskustaa sosiaaliliberaaliin suuntaan. Ja se onkin tämän ajan haaste. Sosiaaliliberaalille puolueelle on nyt kysyntää ja jos Keskusta ei lunasta sille kuuluvaa paikkaa tällä kentällä, tulee Kokoomus sen ottamaan. Keskusta on todellisuudessa Suomen ainoa sosiaaliliberaali puolue. Vanhanen antoi nyt siitä todistuksen.

Sitten ilouutisia meidän nuorten kannalta. Tuomo Puumala valittiin Suomen Keskustan varapuheenjohtajaksi! Tulos oli huima ja valtavan upean työn takana. Minä uskon Tuomon edustavan tulevassa puoluejohdossa Keskustan aatteellista puolta ja tasapainottavan näin pelkään pragmaattisuuteen tähyävää linjaa. Kokonaisuudessaan uusi puoluejohto on mitä tasapainoisin ja laajoja kansanrivejä tunteva, sillä muiksi varapuheenjohtajiksi valittiin ympäristöministeri Paula Lehtomäki ja kansanedustaja Antti Rantakangas.

Satakunnan piiritoimikunta tuki Kimmo Tiilikaista Keskustan puoluesihteeriksi, mutta tässä taistossa joutui Satakunta ja Tiilikainen nöyrtymään suuren ylivoiman edessä Jarmo Korhoselle hänen jatkaessa kentän suurella tuella puoluesihteerinä.

Mari Kiviniemen putoaminen varapuheenjohtajistosta oli tietenkin omalta osaltaan pettymys, sillä Keskusta tarvitsee puolueen johdossa myös pääkaupunkiseudulta tietämystä ja uskoa siitä, että myös kaupunkilainen citykeskustalainen voi kuulua ja nousta puoluejohtoon. Se on myös imagollinen kysymys. Tuomo Puumala kuitenkin paikkaa erinomaisesti Keskustan imagollista puolta ollessaan nuori varapuheenjohtaja. Kun Keskusta on nuorison suosituin puolue, täytyy sen myös näkyä juuri tällä tavalla puoluejohdossa.

Matti Vanhasen loistavan avajaispuheen voit käydä lukemassa tästä.

Mallia SDP:stä

SDP valitsi itselleen varsin nuoren uuden puoluejohdon. Puheenjohtajaksi nousi Jutta Urpilainen (32-v.), ensimmäiseksi varapuheenjohtajaksi ex-piispa Ilkka Kantola, seuraavaksi Maria Guzenina-Richardson ja Pia Viitanen. Puoluesihteeriksi valittiin Ari Korhonen Varsinais-Suomesta. Johto koki varsinaisen nuorennusleikkauksen Urpilaisenkin ollessa nuorin puheenjohtaja. Jutta Urpilainen on muuten myös Kokkolan valtuuston varapuheenjohtaja Tuomo Puumalan ollessa puheenjohtaja. Kokkola tuntuu synnyttävän nyt valtavan määrän nuoria ja dynaamisia johtajia.

Urpilaisen valinta SDP:n puheenjohtajaksi korostaa Tuomon valinnan merkitystä Joensuussa entisestään. Kun SDP teki tällaisen nuorennuksen, on Tuomo ehdottoman tärkeä henkilö Keskustan varapuheenjohtajaksi. Nuorten pitää voida samaistua myös Keskustaan, johon Tuomo on meidän ainoa vaihtoehto. Urpilainen tulee varmasti vetämään nuorten ääniä SDP:lle. Ja kun Kokoomuksenkin johdossa on nuori henkilö, ei Puumalan valintaa yksinkertaisesti voida jättää tekemättä. Keskustasta tuleva kuva riippuu nyt paljon Tuomon valinnasta. Mikäli Tuomo jäisi rannalle varapuheenjohtajavaaleissa, jäisi Keskustasta ikävä kuva vanhoollisena puolueena nuorekkaiden Kokoomuksen ja SDP:n rinnalla.

Urpilaisen poliittinen suuntautuminen on vielä hieman kysymysmerkki, mutta varmasti hän on vähemmän provosoiva kuin Heinäluoma, eikä lähde korostamaan eriarvoisuuden materialistista sortaja-sorrettu kuvaa, jota Heinäluoma pyrki tuomaan omana aikanaan esille, epäonnistuen siinä täysin. Urpilainen vaikuttaa enemmän Lippos-tyyliseltä. Hän jopa heitti Paavo Lipposen nimen ilmoille puhuttaessa SDP:n seuraavasta mahdollisesta pääministeriehdokkaasta. Ja toki Urpilainen itsekin on vahva vaihtoehto tässä kilvassa.

Joka tapauksessa SDP:n uusi johto on houkutteleva ja uutuuden viehätys tulee jatkumaan varmasti yli kunnallisvaalien, joten Keskustankin on saatava jotain uutta joka viehättää. Tähän tarvitaan Tuomo Puumalaa ja varmasti myös Kimmo Tiilikaista. Nämä kaksi ovat vielä melko vähän politiikassa ryvettyneitä ja vaikuttavat isomman yleisön silmissä luotettavilta, toisin kuin mikä kuva esim. Korhosesta ja Vanhasesta on tällä hetkellä. Niin tai näin, SDP heitti pallon nyt meille. Meidän on kyettävä vastaamaan SDP:n muuttuneeseen julkikuvaan ja tehtävä omat yhtä radikaalit vaihdokset omassa puoluekokouksessamme.

Jutta Urpilaisen sivuille pääset tästä.

Korhonen pelkää Tiilikaista

4.6. Korhonen piti tiedotustilaisuuden Keskustan puoluetoimistolla Apollossa, jossa hän kävi läpi osuuttaan Kehittyvien maakuntien Suomi-yhdistykseen. Kuten nyt jo on aivan selvä, ei hän ollut perustamiskokouksessa mukana, mutta heittikin toisen "totuuden" ilmoille. Korhosen mukaan Tiilikainen on taustalla hänen mustamaalausyrityksessä liittää hänet KMS:ään. Sen lisäksi Korhonen nosti esille seikan, että 2005 Tiilikainen oli konkurssiin menneen yrityksensä kanssa talousrikosepäiltynä, joka ei kuitenkaan koskaan johtanut syytteeseen. Sen Korhonen "unohti" mainita. Lopuksi Korhonen vielä epäili KMS:n varapuheenjohtajan sukulaisuusyhteyttä Tiilikaisen yritysten tilintarkastajaan.

Mikäli Korhonen uskoisi voittoonsa, ei hän olisi lähtenyt tällaiseen loanheittoon ollenkaan mukaan. Korhonen on patistanut kannattajiaan liikkeelle. Siinä ei sinäänsä ole mitään outoa, mutta tapa jolla hän on ihmisiä aktivoinut on ollut lähes agressiivinen. Kaiken päälle Korhonen on jo maininnut, että mikäli hän häviäisi puoluesihteerivaalit, hän asettuisi melko varmasti ehdolle enisvuoden eurovaaleissa. Kaikki viittaa siihen, että Korhonen tutiseen housuissaan.

Tiilikaisen veto vaatia täydellistä selvitystä puoluejohdon kytköksistä KMS:een oli tietenkin myös taktinen veto, mikä toki kohdistui epäsuorasti Korhoseen, muttei asia sentään mennyt henkilökohtaiseksi. Sekä Keskustan kenttäväki, että puolueeton valtamedia on ottanut Tiilikaisen positiivisesti vastaan ja korostanut hänen hyviä puoliaan. Korhosta sen sijaan on tituleerattu kokoajan sooloilijaksi. Nämä ovat varmasti vaikuttaneet Korhosen mielialaan ja rikkoneet osaltaan sitä harhakuvaa, että Korhosen voitto olisi itsestäänselvyys.

Joensuun puoluekokous tulee olemaan äärimmäisen mielenkiintoinen kokonaisuudessaan ja erityisesti sen puoluesihteerikilvan osalta. Ja olen aivan varma siitä, että Tiilikainen tulee yllättämään.

Jarmo Korhonen on jatkopaikkansa ansainnut!

Kimmo Tiilikainen ilmoitti eilen lähtevänsä haastamaan Jarmo Korhosen Keskustan puoluesihteerikisassa Joensuun puoluekokouksessa. Tiilikaisen aikomus on positiivinen, koska tervehenkisten vaalien käyminen puolueen sisällä usein aktivoi parhaiten jäsenistöä ja tuo juuri sitä kaivattua puhdistautumisen ilmapiiriä nykyiseen puolueen tilaan. On kuitenkin tärkeää, etteivät puolueemme toimijat sortuisi repimään väkisin kenttää kahtia eri osapuolia haukkumalla tai perusteettomilla, jopa populistisilla väitöksillä.

Tiilikaisen veto ei oikeastaan yllätä. On selvää, että lähiaikojen tapahtumat jakavat taas puoluettamme kahteen erilaiseen leiriin. Tiilikainen edustaa juuri niin erilaista linjaa, että hän on oikea valinta kun haastajaa on haettu. Hän on myös hoitanut tehtäviään erittäin hyvin ja olisikin varmasti jossakin muussa tilanteessa todella varteenotettava vaihtoehto myös puoluesihteeriksi. Nyt puolueemme kuitenkin tarvitsee Korhosta!

Jarmo Korhonen on edustanut juuri sellaista linjaa puolueen kärjessä mitä useimmat häntä kyseiseen tehtävään äänestäneet odotti ja toivoikin. Keskustan liian konsensushakuinen ja suorastaan yltiöpäisen nöyristelevä politiikka on saanut valtaosan kentästä tuskastumisen asteille. Korhonen edustaa nimenomaan tahtopoliittista linjaa, jossa liiallinen mielistely ja "jeesustelu" on jätetty sivuun. Hän on myös ymmärtänyt puolueen talouspoliittisen tilanteen, joka nyt vain sattuu olemaan merkittävä asia tulevaisuuden kannalta.

Usein kuulee puhuttavan puolueemme nopean reagoinnin puuttumisesta ja tuossa asiassa Korhonen on tehnyt kenGurunhypyn eteenpäin. Hän on nimenomaan nostanut OIKEITA asia-kysymyksiä esille, ottanut paikkansa mediassa ja hänen sanomisistaan ollaan kiinnostuneita. Mielestäni on parempi, että epämiellyttävistäkin asioista puhutaan toisin kuin, että kansalaiset unohtavat koko puolueen olemassaolon hiirenhiljaisella olemuksella ja hyssyttelyllä.

Korhosen toiminta on puhuttanut, se on herättänyt keskustelua ja ennen kaikkea antanut todellista uskoa puolueen jäsenelle siitä, että heidän asioista ollaan oikeasti kiinnostuneita, sovituista asioista pidetään kiinni ja heillä on joku syy seuraavissakin vaaleissa antaa ääni Keskustalle. Ja tuon seikan, jos jonkun tulisi kiinnostaa puolueen valtaa käyttäviä, tulevien vaalien tuloksia silmälläpitäen. Koska Keskusta on suuri puolue, on selvää, ettei kaikista asioista olla aina yksimielisiä. Itse koen tärkeämmäksi poliittisen keskustelun, asiakysymykset, kuin sen onko puolueenjohtomme mediassa käymä keskustelu "sopivaa" ja miltä se muiden puolueiden silmissä näyttää. Meidän on ennen kaikkea mietittävä puolueemme tulevaisuutta ja äänestäjille annettuja lupauksia. Korhonen on lupauksensa pitänyt.

Itse kannatin Korhosta viimeksi ja kannatan edelleen, koska hänen kaltaistaan voimakkaan persoonan omaavaa henkilöä puolueemme tarvitsee nyt jos koskaan. Hän on pelinavaaja, peluri ja kolme askelta aina muita edellä. Hänen avullaan puolue pääsee tavoittelemaan todellista arvo- ja aatepolitiikkaa, jossa ihmisten todellinen arki vielä huomioidaan. Tiesin itse mitä olin Oulussa vuonna 2006 tilaamassa ja olen ollut valintaan erittäin tyytyväinen. Tahtoa unelmien toteuttamiseen on edelleen.

Näytöt puhuvat puolestaan – Iso K jatkakoon!

Puoluesihteeri vaihtoon!

Tänään 29.5. Kimmo Tiilikainen ilmoitti haastavansa istuvan puoluesihteeri jarmo Korhosen Joensuun puoluekokouksessa. Tämä oli mahtava uutinen, sillä Korhosen sooloiluun ja vasemmistopropagandalta haiskahtaviin uhkakuviin on saatava loppu.

Tiilikainen on toimii tällä hetkellä kansanedustajana, jonka vuoksi osa jotka olisivat muuten saattaneet tukea Tiilikasita (tai vastustaa Korhosta) jättävät äänestämättä häntä peläten, ettei yhden ihmisen aika riitä hoitamaan kumpaakin tehtävää täyspainosesti. Malliesimerkkinä voidaan kuitenkin pitää Eero Lankiaa. Hän toimi kolme vuotta samaan aikaan kansanedustajana ja puoluesihteerinä ja tänä aikana ei ilmennyt mitään sellaisia ongelmia, jotka olisivat häirinneet kumpaakaan työtä.

Tiilikainen tuli laajemmalle väestölle tutuksi viimeistään toimiessaan ympäristöministerinä Vanhasen II. hallituksessa. Tiilikainen on luomuyrittäjä ja näin ollen tuntee myös viljelevän väestön aseman ja siis koko puolueen kenttäväen kokonaisuuden.

Tiilikainen teki rohkean vedon asettuessaan puoluesihteeriehdokkaaksi ja on pätevä henkilö tähän virkaan. Tiilikainen toisi selkeyttä puolueen johtoon ja helpottaisi hallitusyhteistyötä Korhosen alituiseen kiukutellessa Kokoomukselle. Korhonenhan manaili Kokoomusyhteistyötä jo ennen vaaleja ja suosi Sosiaalidemokraatteja. Hallitustyötä tehneet ovat selvästi ilmaisseet, että hallitustyöskentely Kokoomuksen kanssa on huomattavasti helpompaa kuin SDP:n. Korhonen tuntuu kuitenkin olevan jonkin sortin kaappivasemmistolainen, joka ei kykene edustamaan Keskustan koko kenttää.

Nyt on aika palauttaa Keskustaan työrauha ja -järjestys Tiilikaisen, Vanhasen ja Puumalan johdolla!

Kimmo Tiilikaisen kotisivuille pääset tästä.

Läskit liikkeelle

Elämästä ei hengissä selviä. Mutta on olemassa lääke, joka pidentää elinikää, auttaa jaksamaan töissä ja opiskeluissa, vähentää riskiä sairastua moniin sairauksiin ja ylipäätänsä parantaa elämänlaatua. Lääke on liikunta ja sitä tulisi ottaa vähintään kolme kertaa viikossa riittävän suurina annoksina kerrallaan.

Liikkumattomuus ja huonot elintavat ovat melkoinen rasite kansantaloudelle. Kansa lihoaa, joka tuo tullessaan monia sairauksia. Lihavuus edesauttaa sairastumista mm. 2 tyypin diabetekseen, astmaan, sepelvaltimotautiin, kihtiin, metaboliseen oireyhtymään, joihinkin syöpiin jne.

Lisäksi yli 700 000 suomalaista syö psyykelääkkeitä. Masennus onkin suurin yksittäinen työkyvyttömyyden syy. Tätäkin ongelmaa lieventäisi, jos me suomaiset liikkuisimme enemmän. Todistettavasti liikunnan on todettu lisäävän fyysistä kuin henkistäkin jaksamista. Suomalaisten huono kunto ja ympärysmitan kasvu alkaakin jo rajoittamaan yritysten tehokkuutta. On yrityksen ja työntekijän molempien etu, että työntekijä jaksaa työssään. Tämän vuoksi kannatan kaikkea yritysten ja työntekijöiden yhteistyötä henkilöstön liikunnan lisäämiseksi.

Kansan huonokuntoisuudella ja lihoamisella on myös vaikutusta maamme turvallisuuteen. Armeija on eräänlainen valtion henkivartija. Sen tulisi olla tarpeeksi vahva ja häijyn näköinen, jotta se jo pelkästään olemassaolollaan estäisi konfliktien syntymisen. Suomen ”armeija-henkivartija” on enemmänkin hyvin kouluttautunut moniosaava möhömaha, jonka hengitys alkaa vinkumaan jo pienestä fyysisestä ponnistuksesta. Ei myöskään sinivuokkojen ja rajavartioiden kunnon heikkeneminen turvallisuutta kohenna.

On kuitenkin olemassa keinoja, jolla saisimme läskit liikkeelle eli kilot karisemaan ja kunnon kohenemaan. Ensinnäkin koululiikunnan tulisi palauttaa lamaa edeltävälle tasolle ja mielellään vielä ylemmällekin tasolle. Säännölliseen ruokailuun tulisi kannustaa, niin työpaikoilla, kouluissa kuin kotonakin. Säännöllinen ruokailu on osittain korvautunut välipaloilla, joissa saattaa olla jopa enemmän kaloreita kuin pääateriassa. Valistuksen lisäksi säännölliseen aterointiin kannustaisi poistamalla pirullisen herkulliset limsa ja karkkiautomaatit koulun ja työpaikan käytäviltä. Nämä seireenin tavoin houkuttelevat ihmisiä herkuttelemaan ja tällöin helposti myös korvaavat kunnon aterian.

Ruuan hinta on nousemaan päin, mutta tuskin se riittää yksinään hillitsemään ihmisten ylensyömistä. Mielestäni valtion tulisi verotuksen kautta tehdä terveellisemmästä ruuasta halvempaa kuin epäterveellisemmästä. Usein on kuitenkin toisin päin. Esimerkiksi sama ruoka, mutta vähärasvainen maksaa enemmän kuin saman eineksen rasvaisempi vaihtoehto. Lisäksi vuonna 2000 poistunut makeisvero tulisi palauttaa. Suomalaiset syövät nykyään eniten maailmassa sokerimakeisia. Makeisten suuri kulutus näkyy valikoimassakin. Jokainen voi sen nähdä kun menee markettiin. Karkkihyllyt ovat suurimpia ellei suurin yksittäinen osasto kaupassa.

On olemassa yrityksiä, jotka kannustavat henkilöstöään liikkumaan mm. järjestämällä heille kuntosalivuoroja. Tämä on hyvä tapa pitää työntekijöistään hyvää huolta. Valtionkin tulisi miettiä keinoja, millä se voisi rohkaista yrityksiä entistä enemmän tukemaan työntekijöidensä liikunnallisuutta.

Lihavuuden lisääntyminen on vakava asia, jota vastaan tulisi taistella. Kyse on meidän kansakuntamme hyvinvoinnista. Teoriassa hyvään kuntoon ja kuosiin on helppo päästä. Ei muuta kuin liikkuu enemmän ja syö vähemmän. Käytännössä asia ei ole näin helppoa. Sen vuoksi ihmisiä tulisi kannustaa terveellisiin elämäntapoihin monin keinoin.

Tuomo Puumala Keskustan varapuheenjohtajaksi!

Keskustan puoluekokous järjestetään 13.-15-6.2008 Joensuussa. Paikalla pidetään mm. Puheenjohtajavaalit, jossa Satakunnan Keskustanuoret tukevat Matti Vanhasta edelleen puheenjohtajana ja varapuheenjohtajaksi Satakunnan Keskustanuoret tukevat 26-vuotiasta Keskustanuorten puheenjohtajaa Tuomo Puumalaa.

Puhumme paljon keinoista, mutta vähän päämääristä. Tuomolla on päämääriä ja määrätietoisesti hän on uraansakkin luonut. Hän on osoittanut kyntensä erittäin kykenevänä poliittisensa toimijana. Hän on Keskustanuorten puheenjohtajuuden lisäksi Kokkolan kaupunginvaltuuston puheenjohtaja ja nuorin kansanedustaja eduskunnassa.

Varapuheenjohtajana Tuomo toisi erinomaisesti esille myös nuorten ääntä. Tuomo on erinomainen puhuja, kuuntelija ja rakentava tiimipelaaja, josta Keskusta saisi vahvan lenkin ketjuunsa. Tuomo on ansainnut paikkansa Keskustan varapuheenjohtajana. Keskusta tarvitsee Tuomoa, hänen näkemyksiään, vahvuuksiaan ja nuorekasta ilmettä. Aikanaan Keskustan siirtyessä kolmeen varapuheenjohtajaan, ajatuksena olikin, että kukin varapuheenjohtaja edustaisi erilaisia tahoja. Yksi koko puoluetta, yksi naisia ja yksi nuoria.

Tuomon tavoitteena on lisätä vakautta, hyvinvointia, yrittäjyyttä ja onnellisuutta. Hän näkee että oikeilla päätöksillä ihmiset pystyvät suunnittelemaan elämäänsä pidemmälle ja jokainen voi olla omassa elämässään mahdollisimman onnellinen.

Satakunnan Keskustanuoret tekevät kaikkensa Tuomon läpimenon puolesta ja kannustavat kaikkia muitakin ryhtymään samaan. On aika aloittaa terve sukupolven vaihdos Keskustassa. On aika valita Tuomo Puumala Keskustan varapuheenjohtajaksi.

Voit tutustua Tuomoon ja hänen ajatuksiin paremmin täältä.

Tennilä pitäköön mölyt mahassaan!

Satakunnan Kansa uutisoi maanantaina 28. huhtikuuta, että vasemmistoliiton Esko-Juhani Tennilä odottaa keskustan nousevan kapinaan Matti Vanhasta vastaan. Tennilä yltyi tällaisiin puheisiin sen jälkeen, kun Vanhanen oli todennut ettei rikkaiden rikastumisessa ole mitään väärää.

Tennilä näki tämän jenkkiläismallin ihannoimisena ja uskoo Vanhasen puheiden olevan ristiriidassa keskustalaisten arvojen ja moraalin kanssa. Vanhanen oli todennut, ettei rikkaiden pääomatulot tee köyhiä köyhemmiksi. Rikkaan useinmiten järjestävät töitä monille suomalaisille. Onko tämä nyt keskustalaisten arvojen vastaista?

Tennilä ei selvästikkään ymmärrä mitä keskustalaisuus onkaan. 60- ja 70-lukujen "vasemmistokeskusta" oli oman aikansa poikkeuksellinen ja outo ilmiö. Juuri se Keskusta ei edustanut todellisia arvoja. Erityisesti 60-70-lukujen Keskustan ajatus tulonjaosta oli vinoutunut. Tänä päivänä on ymmärrettävä, ettei Keskustalle ole mikään itseisarvo tai päämäärä saavuttaa täydellisen tasa-arvoista tulonjakoa. Jotkut onnistuvat yhdellä hetkellä, toiset toisella. Ylipäänsä on koko Suomen etu, että se väestö vaurastuu. Jos se ei vaurastu suhteessa yhtä paljon joka sosiaaliluokassa ei se tarkoita, että asiat olisivat meneet pieleen.

Köyhyys ei poistu maailmasta kohdistamalla syyttävän sormen rikkaisiin. Sillä ei korjata mitään. Tietyssä määrin parempituloisia on verotettava raskaammin, jotta edes jonkinlainen tulonjako toetutuu, muttei kaikkea voida repiä varakkaiden niskasta. Suomi tarvitsee rikkaita. Heidän etunsa on meidän etu!

Suomikuva maailman mediassa 2007

Ulkoministeriö julkaisi hiljattain jokavuotisen katsauksensa Suomen näkyvyydestä ulkomaisessa mediassa. Julkaisu tutkii suomikuvan tulkintaa maailmalla, näkyvyyden volyymia ja laatua. Katsauksessa näkyikin, että monasti Suomi nähtiin virheellisessä valossa, joka korostui erityisesti Jokelan tramaattisten tapahtumien yhteydessä.

Jokelan kouluammuskelun jälkeen Suomesta julkaistiin paljon kirjoituksia kaikilla mantereilla. Toisinaan asia nähtiin sen subjektiivisessa valossa kuten kuuluukin, mutta valitettavan usein suomalaiset leimattiin kylmiksi, tunteettomiksi, väkivaltaisiksi ja eristäytyneiksi ihmisiksi. Erityisesti Englanti korosti tätä näkemystä muissakin yhteyksissä. Englanti suhtautuu julkisessa keskustelussa tällä hetkellä Suomeen varsin skeptisesti. Talouden, hyvinvoinnin ja kehityksen kannalta se näkee Suomen polkevan paikallaan ja pian kaatuvan alas, jos me emme tee jotain nykyiselle järjestelmällemme.

Englannille Suomi edustaa skandinaavisen talous- ja valtiomallin esikuvaa ja kaikkein kehittynentä mallia siitä. Ja juuri Suomen tulevaisuus nähdään Englannista käsin varsin pessimistisesti. On vaikea käsittää mistä negatiivinen suomikuva Englantiin on pesiytynyt, mutta negatiivisuus on ollut voimissaan jo pitkän aikaa. Mm. kun Suomessa oltiin valitsemassa Suurinta Suomalaista YLE:n tuottamassa ohjelmassa, Englannissa kirjoiteltiin voiko Suomen kokoisesta kääpiövaltiosta edes löytyä sataa suurmiestä/naista.

Toisaalta taas Suomen koulutusjärjestelmää, korkeaa teknologiaa ja infrastruktuuria kehuttiin varsin vuolaasti maailmalla. Hassua kyllä Suomalaista kulttuuriakin arvostettiin erittäin korkealle varsinkin Saksassa, Virossa ja Ruotsissa. Suomalaista taidetta pidettiin Saksalaisessa lehdistössä jopa tulevaisuuden luojana. Eräs kolmen sivun artikkeli kiitteli Suomea vuolaasti suunnan näyttämisestä ja Itävallassa Suomen todettiin olevan ylivertainen taiteissa.

Saksassa Suomi sai kuitenkin valtavasti kritiikkiä Nokian Bochumin-tehtaan sulkemisen yhteydessä. Suomen riippuvuutta yleisestikkin Nokiaan arvosteltiin tässä yhteydessä valtavasti maailmalla. Kuitenkin taas monet näkivät Suomen toimivan maailman markkinoiden edistyksellisenä tekijänä ja luotettavana sijoitusmaana ulkomaisille yrityksille. Suomessa tavoitellaan tehokkuutta ja voittoa, joka toisinaan oli erittäin myöntiestä julkisuutta. On silti hämästyttävää, nämä seikat huomioon ottaen, että investointien vertailussa eri maihin, Suomi on vasta sijalla 85. Kuinka voi olla, että taloudellisesti luotettava Suomi, jossa on korkea osaaminen, innovatiivisuus ja koulutus, ei houkuttele ulkomaisia sijoituksia, vaikka edustamme maailman kehityksen sektorilla sijaa 14-10 riippuen mittarista. Syy tähän on hyvin yksinkertainen. Suomi on yksi maailman kalleimmista maista, ja suhteessa sijoitettuun rahaan, voitto on pieni. Yhdysvaltalaiselle on paljon järkevämpää sijoittaa Viroon, kuin Suomeen. Ennen Suomi kykeni kilpailemaan hyvillä Venäjän yhteyksillään, mutta nyt kun sellaiset on Virollakin, ei ole kovinkaan vaikea pohtia kumpaan sijoitukset kohdistuvat.

Yhdysvalloissa sen sijaan Suomi oli poikkeuksellisen paljon esillä ja juuri positiivisessa mielessä. Suomi kiinosti Yhdysvaltoja erityisesti energiapolitiikan saralla. Suomi kuvattiin esimerkkivaltioksi ydinvoimapolitiikassa, ympäristöystävällisyydessä ja puhtaudessa. Tämän vuoksi mm. pääministeri Vanhanen sai odottamatonta näkyvyyttä vierailullaan alkuvuodesta ja häntä pyydettiin useisiin ennalta sopimattomiin tilaisuuksiin. Demokraattien puolue kutsui Vanhasen yhdeksi alustajakseen puoluekokoukseensa elokuussa, joka on maailman suurin puoluekokous. He tahtoivat myöskin luoda tiiviimmät suhteet itseään ideologisesti läheisiin Eurooppalaisiin puolueisiin, kuten Suomen Keskustaan.

Suomen kuva oli siis varsin kahtia jakautunut. Osa edusti Englannin mukaista negatiivista suhdetta Suomeen, kuten monet Etelä-Amerikan maat tekivät. Tai positiivista, kuten Yhdysvallat, Viro ja muut Baltian maat. Venäjä oli poikkeuksellinen. Venäjä edusti ylhäältyä määräilevää asennetta. Venäjä puuttui paljon julkisessa keskustelussaan Suomen sisäpoliittisiin kysymyksiin ja mm. varoitteli Suomea Nato-jäsenyyden hankkimisesta. Sen ilmoitettiin suoraan vaikuttavan negatiivisesti Suomen ja Venäjän suhteisiin. Venäjä siis edelleen toimii kuin herravaltio.

Kaikesta tästä huolimatta Suomi oli vain pieni alaviite ulkomaisessa lehdistössä ja laajemmassa mediassa. Me emme kovinkaan usein ylittäneet uutiskynnystä ulkomaisessa keskustelussa ja jos ylitimmekin, oli sävy useinmiten positiivista. On kuitenkin selvä raportin perusteella, että investointien houttelevuuden kannalta on tehtävä muutoksia suomikuvaan ja nykyiseen järjestelmään. Mielikuvat vaikuttavat meihin paljon negatiivisesti, mutta myös todelliset verotukselliset ongelmat. Emme ole edelleenkään riittävän kilpailukykyisiä muihin Euroopan maihin nähden. Tässä mielessä siis Englannin kritiikki Suomea kohtaan on kohdallaan. Ei kuitenkaan ihan niin paljon, että heidän täytyisi kirjoitella miten Presidentin virkatalon katto vuotaa vettä, eikä valtiolla ole varaa edes korjata sitä.

Kokonaisuudessaan raportti löytyy ulkoasiainministeriön sivuilta täältä.

Kanervan ero oli vääryys!

Suomi menetti erinomaisen ulkoministerin 1.4.2008, kun Kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen ilmoitti, ettei Ilkka Kanerva nauti enää puolueensa johdon luottamusta, jonka vuoksi hänet erotettiin puolueensa taholta ulkoministerin paikalta.

Ulkoministerin paikan perii nyt Alexander Stubb, europarlamentista. Suomen hallitus saa ulkoministerikseen EU-asiantuntijan, joka ei ole ollenkaan huono asia, mutta sen tulee johtaa ulkopoliittisten suhteiden hoidossa uuteen työnjakoon. Nyt Suomen ulkopoliittisten suhteiden hoidossa on noudatettu kolmen kortin politiikkaa. Halonen on keskittynyt Venäjän, Vanhanen Euroopan ja Kanerva Yhdysvaltojen suhteiden hoitamiseen. Jos sekä Stubb, että Vanhanen keskittyvät Unioniin, palataan takaisin 2000-luvun alun ulkopoliittiseen tilanteeseen, jossa Yhdysvaltoihin suhtaudutaan välittömästi, tai ainakin Yhdysvaltavastaisen asenteen vuoksi torjuvasti. Kanerva korjasi Suomen ja Yhdysvaltojen tulehtuneet suhteet hämmästyttävän nopeassa ajassa ja ennen ensimmäisen vuoden kulumista vaaleista oli Suomen ulkoministeri tehnyt jo kaksi virallista matkaa Yhdysvaltojen ulkoministerin vieraaksi.

Tällaiset suhteet Yhdysvaltoihin on välttämätöntä, sillä maailman politiikkaa ei voida harjoittaa ottamatta huomioon Washingtonin näkemyksiä, saatika toimia kohtuuttomasti niitä vastaan. Yhdysvallat ja innovatiivihankeet, sekä muut hyvät alulle pannut aloitteet on edelleen oltava Suomalaisen ulkopolitiikan korkeimmalla agendalla, kokonaisuus huomioon ottaen tietenkin.

Keskustalaisesta näkövinkkelistä Kanerva oli loistava ratkaisu ulkoministeriöön. Mm. suhtautuminen Natoon noudatteli pitkälti keskustalaisia pyrkimyksiä, mutta Stubb edutaa lähes ehdotonta Natoon suuntautuvaa politiikka. Tavallaan tällä ei ole merkitystä, sillä hallitusohjelmassa ei vieläkään puhuta siitä, että Suomi hakisi Naton ytimeen, eikä Stubb voi sellasia yksin päättää, mutta tämän asenteen kanssa saattaa tulla ongelmia hallitustyössä.

Keskustalaiset eivät voi, tai saa kuitenkaan lähteä ilakoimaan Kanervan erolla ja Kokoomuksen ongelmilla, sillä myös Keskustapuolue on joutunut käymään mediassa vastaavaa taistelua siitä missä kulkee politiikon yksityisyyden raja. Meidän jos kenen tulee ymmärtää Kanervaa. On selvää, että politiikon yksityisyyden suoja on heikompi, kuin tavallisen kansalaisen, mutta seksuaalisuus, tai siihen liittyvät asiat ovat ehdottomasti sen rajan toisella puolella. Se ei kuulu medialle, tai kansalaisille. On turha lähteä moralisoimaan Kanervan tekemisiä, sillä me emme tiedä millaisia sopimuksia, tai millainen suhde hänellä on vaimonsa kanssa. Parisuhteessa elävistä suomalaisista kolmasosa pettää puolisoaan ja noin puolet solmituista suhteista päätyy eroon. Keitä me siis olemme sanomaan tekikö Kanerva oikein, eikä sillä ole edes merkitystä, sillä hän on hoitanut työnsä hyvin.

En sano, että Katainen antoi median voittaa tämän erän, sillä eron taustalla saattaa olla enemmän asioita vaikuttamassa kuin tiedämme, mutta siltä tämä silti näyttää, vaikka syyt olisivat mitkä. Onko oikein, että medialla on tällainen valta politiikkoihin. Hehän voisivat toimiessaan näin olla vaikuttamassa aina siihen, että heille epäsuotuisa henkilö voidaan eliminoida. Aivan sama ovatko he oikeassa vai eivät. Maine on pilattu ja se jo vaikuttaa kohteena olleen ihmisen uskottavuuteen.

Oli aivan käsittämätöntä, että Kanervan osallistuessa pääsiäsikirkkoon, kommentoitiin sitä kuin mies olisi tehnyt Jumalan pilkaa saapumalla kirkkoon. Kuka meistä on sanomaan, ettei hän saisi osallistua kirkon menoihin. Minä sanon, että se joka on synnitön, heittäköön ensimmäisen kiven. Ja väitämpä että yhtään kiveä ei lentäisi.

Silmällä pitäen Vanhasen tulevaa hovioikeudenkäyntiä osoittaako tämä sen kuinka Vanhasen ennakkotapauksessa poliitikkojen yksityisyyden suojassa tulee käymään? Eikö seksuaalisuuskaan ole enää meidän yksityisasia? Eikö poliitikon elämään saa kuulua salaisuuksia? Kuuluuko kaikki asiat muka kansalle? Henkilökohtaisesti minä en ainakaan aijo olla sellaisessa poliittisessa toiminnassa mukana. Ja siksi Vanhasen oikeudenkäyntiä tulee tukea ja toivoa, että hovioikeus kallistuu inhimillisyyden puolelle. Kaikki ei voi olla sallittua.

Olen henkilökohtaisesti pahoillani Kanervan puolesta. Asiat eivät menneet nyt oikeudenmukaisuuden mukaisesti. Asiakohtien osalta, toivon että Stubb jatkaa Kanervan linjan mukaista ulkopolitiikkaa. Ongelma on kuitenkin, ettei politiikkaa tehdä vain asioilla, vaan myös henkilökemioilla. Onko Stubb yhtä valloittava persoona kuin Kanerva jää nähtäväksi, mutta varmaa on että Stubb on erittäin pätevä henkilö ulkoministerin tehtäviin. On eri asia onko tämä Keskustan kannalta paras henkilö, mutta se mahdollisuus on annettava. Ja lopulta onhan tämä täysin Kokoomuksen asia.

Pohdintoja menneestä ja tulevasta - Mikä on kansan oikeustaju?

Käytyäni läpi opintojeni merkeissä vuoden 1917-1918 hallitusmuotoväittelyjä tasavallaksi julistautumisesta 6.12.1917, monarkistisen hallitusmuodon esittämiseen 12.6.1918, tulin havainneeksi, että ainoa nykyisinkin vielä olemassa oleva puolue, joka oli voittaja kaikissa kiistoissa, oli Keskusta, silloinen maalaisliitto. Ja eduskuntapöytäkirjoista on ollut havaittavissa maalaisliitossa vallinnut tunnekuohu tasavaltalaisuuden ja kansalaisyhteiskunnan puolesta. Oikeastaan Maalaisliitto oli ainut puolue Nuorsuomalaisen ja Edistyspuolueen kanssa, jotka olivat tuolloisessa eduskunnassa tasavaltalaisia Sosiaalidemokraattien ollessa paitsiossa hävityn sisällissodan vuoksi. Maalaisliitto oli voittajien puolella sisällissodassa ja uudelleen voittajien puolella hallitusmuotokysymyksessä. Ihailtu maatilan poika oli voittanut kaiken.

On myönnettävä rehellisyyden nimissä, että Maalaisliittolaiset, etunenässä Santeri Alkio, olivat impulsiivisiä. Heidän puolustuspuheensa tasavallan puolesta, tai monarkiaa vastaan olivat valheellisia, tunneperäisiä ja toisinaan varsin tyhmiäkin. Vastaavaa ei ilmennyt Vanhasuomalaisten puheissa ja kannanotoissa. Heille kysymys olikin enemmän numeroihin, faktoihin ja järkiperäisiin pohdintoihin perustuva, vaikkakin he tekivät myös ylilyöntejä moittiessaan Yhdysvaltalaista, Ranskalaista, tai Sveitsiläistä tasavaltaa. Maalaisliitolle asia oli kuitenkin hyvin tunnepohjainen. He kokivat olevansa oikeutettuja päättämään hallitusmuodon laidan. Olihan maalaisarmeija voittanut juurikin sodan. Ja olihan vastapuolen maltillinen sosiaalidemokraattinen siipikin tasavallan takana. Tosi onkin, että suurin osa kansasta oli tasavallan kannattajia, joten maalaisliiton ei tarvinnutkaan olla niin perusteellinen argumenteissaan, sillä laaja kansan tuki ja yleinen näkemys puhui heidän puolestaan, kun taas monarkistien piti olla tarkkoja puheissaan.

Niin tai näin, sattui silmiini kuitenkin muutama erinomainen puhe 13. päivältä kesäkuuta, kun eduskuntakeskusteluja uudesta hallitusmuodosta jatkettiin. Maalaisliiton edustaja Eetu Takkula piti monista muista maalaisliittolaisista poiketen vasin onnistuneen puheen. Puheessaan hän siteerasi senaattori Talasta, joka oli lausunut näin:

On sitäpaitsi muistettava se yleisesti tunnustettu totuus, että mitään ihannevaltiomuotoa ei ole olemassa. Missä määrin valtiomuoto pystyy tarjoamaan kansalle parhaita edellytyksiä onnelliselle kehitykselle, se ei riipu yksistään valtiomuodon laadusta vaan siitä, missä määrin valtiomuodossa toteutetut periaatteet ovat sopusoinnussa kansan oikeustajun kanssa.

Tämä toteamus pätee mihin tahansa aikaan, jossa yhteiskunnan perusta on kansa ja yleisestikkin kansalaisyhteiskunta. Ja voidaankin ihan vakavissaan miettiä mikä on tämän päivän demokratian tila suhteessa tähän toteamukseen. Valtion tulee olla sopusoinnussa kansan oikeustajun kanssa. Tänä päivänä voidaan monessakin kohtaa kritisoida sitä, onko kansan oikeustaju todella otettu huomioon. Viimeisenä esimerkkinä käräjäoikeuksien karsiminen 54:stä 27:ään. Vielä räikemäpää on kun Suomen 90 poliisilaitosta yhdistyvät ensi vuoden alussa 24 laitokseksi. Puhutaan jo konkreettisesta oikeuden kaikkoamisesta. Ja ilmiselväähän on, ettei karsinta koske suuria kaupunkeja, vaan juurikin pieniä kihlakuntia ja kuntia. Poliisivoimien määrä ei lisäänny, eikä poliiseja tule enempää kaduille. On totta, ettei tämän hetkisillä kustannuksilla ja satsatuilla varoilla nykyistä järjestelmää olisi pidetty pystyssä, mutta oliko tämäkään paras varteen otettava vaihtoehto. Jos henkilöstön määrä säilyy suurinpiirtein samana, tulee säästöjä lähinnä kiinteistökuluista, mutta sieltähän ei todellisia säästöjä revitä.

Toinen esimerkki on lautamiesten käyttö käräjäoikeuksissa. Valmisteilla on uudistus, joka keskittäisi lautamiehet niihin juttuihin, "joissa kaupunkilais- ja maalaisjärjellä on kysyntää", kuten oikeusministeri Tuija Brax kuvasi. Lautamiehiä käytettäisiin rikosjutuissa, joista voi saada yli kahden vuoden tuomion. Eli käytännössä lautamiehiä ei otettaisi mukaan törkeisiin rikoksiin ja varkauksiin. Edustaako tämä nyt kansan oikeustajua? Voiko demokratia toimia, jos sen päättäjät eivät ota taloudellisten ongemien edessä huomioon todellisia tarpeita? On totta, että joskus on tehävä kipeitä päätöksiä ja toimittava jopa kansan näkemyksiä vastaan, mutta että nyt maalikot ollaan sulkemassa pois oikeudesta! Tulevat uudistukset ovat totisesti tekijänsä näköisiä. Vain kaupungeissa tapahtuu ja tarvitaan kiinteitä oikeuslaitoksia.

On myöskin turhaa silmän lumetta, että poliisin sivutoimipiste jää joihinkin vanhoihin kihlakuntiin, mutta poliisiputkat lopetetaan. Käytännössä pisteillä ei ole enää merkitystä, sillä tavanomaisen asioinnin voi tehdä vaikka vähän kauempanakin, mutta hätätilanteessa putkat ja päivystävä poliisi todella ratkaisee. Jos hälytyksen etäisyydeksi tulee yli 100 kilometria, on se liian paljon. Vai aikovatko poliisit kierrellä ympärivuorokautisesti pienemmilläkin paikkakunnilla?

Säästöjä olisi voitu hakea todellakin jostain muualta, kuin keskittämisistä. Tähän asti liikenteenvalvonta on ylityöllistänyt poliisia. On täysin turhaa metsästää kahdenkympin ylinopeuskuskeja valtateiden asfalttiviidakosta, jos rahan tarvetta olisi oleellisempiinkin tehtäviin.

Palataksemme jälleen menneeseen, ja vuoden 1918 hallitusmuotokiistaan ja kansan luonteeseen, lausui edustaja Matti Kotila Suomalaisesta puolueesta (myöhemmin Kokoomus) seuraavaa:

Minä päinvastoin uskon, että kaikki, joille isänmaan vapaus ja kaikinpuolinen menestys on ollut päämääränä, ovat valmiit antamaan kaiken kykynsä ja voimansa kansamme valtiollisen, yhteiskunnallisen, sivistyksellisen ja taloudellisen elämän turvaamiseksi ja kohottamiseksi, niin että kansastamme kasvaisi siveellisestkin voimakas kansa! Sillä sittenkin kansamme menestys riippuu, ei yksinomaan hallitusmuodosta, ei kuninkaasta, ei presidentistä, vaan kansan menestys riippuu kaikkein eniten siitä kansasta, joka kokoontuu meidän tulevan hallituksemme ja valtiomuotomme ympäille.

Toivokaamme siis, että jälkimmäinen toteamus kansasta on totta ja demokratialla on edellytykset yhä nykyisessä Suomessa, ja että ihmiset jaksavat uskoa ja kokoontua nykyisen hallituksen "ympärille" se päätöksistä huolimatta. Minä silti pelkää, että juuri nykyinen päätöksenteko on etäännyttänyt ihmiset politiikasta ja demokratiasta. Oikeuden on kuitenkin lopulta toteuduttava. Tapahtuipa se sitten miten vain.

Metsäteollisuuden tulevaisuus riippuu yhteiskuntavastuusta

Äiti Venäjä on nousemassa jaloilleen pitkien ponnisteluiden jälkeen. Se on alkanut pröyhistelemään rintaansa maailmalle ja on selvästi hakemassa paikkaansa jälleen yhtenä maailmaa koskevien uudistusten alullepanijana ja toimijana. Engalnnin ja Venäjän suhteet takkuilevat jatkuvasti, Yhdysvalloissa puhutaan jo uudesta kylmästä sodasta, vaikka ulkoministeriö toppuutteleekin näitä puheita. Viro on alinomaan vastakkain Venäjän kanssa edellisen isäntämaan vanhasta tottumuksesta tarttua balttien sisäpolitiikkaan.

Ongelmia ja vastakkain asettumista on joka puolella Venäjää. Oli sitten kyse Euroopasta, Yhdysvalloista, Japanista tai Kiinasta. Venäjän ulkopolitiikka on agressiivista ja sisäänpäin kääntyvää. Ja tavallaan tämä on ymmärrettävää, sillä se on aikanaan ollut maailman suuntaa määrittelevä suurvalta ja käytännössä hallinnut puolta maailmasta. Eikä suuruuden päivien johtaja-asema ja määräysvalta ole kadonnut minnekkään venäläisestä mielestä. Tottakai he haikailevat vanhoja loistonpäiviä ja suurta valtaa. Kuitenkin ilman kommunismia.

Venäjä toimii nyt tämän mukaisesti ja pyrkii politiikallaan takaisin supervalta-asemaansa. Suomen kohdalla politiikka on näkynyt mm. tulevien korkeiden puutullien merkeissä. Venäjän puutullit uhkaavat lopettaa pitkäaikaisen kaupankäynnin rajan yli. Suomalaiset metsäpatruunat iskivät silmänsä Venäjän metsiin jo 1960-luvun alussa, jolloin kotimaisen puun käyttö uhkasi ylittää hakkuumahdollisuudet.

Suomalaisen metsäteollisuuden ajautuminen riippuvaiseksi venäläisestä raakapuusta on tapahtunut pikkuhiljaa. Tuontipuu on ylläpitänyt Suomen metsäteollisuuden laajenemismahdollisuuksia jo vuosikymmenten ajan. Raju tuonnin lisääntyminen alkoi kuitenkin vasta 1990-luvun puolivälissä. Tällä hetkellä Suomalainen metsäteollisuus käyttää noin 55 miljoonaa m3 suomalaista puuta ja 18 miljoonaa m3 ulkomaista, enimmäkseen Venäläistä puuta. Lähes koko 18 miljoonaa kuutimetriä pitäisi nyt pystyä jotenkin korvaamaan kotimaisilta markkinoilta.

Keskisuomalainen arvioi helmikuun puolessa välissä, että puutullit tulevat viemään yksin Itä-Suomesta 6000 työpaikkaa. Tähän asti Venäjältä on tuotu raakapuuta jalostettavaksi Suomeen. Venäjä kuitenkin tahtoo nyt, että jalostusteollisuus siirtyisi Venäjälle, eikä toimisi enää Suomessa. Suomelle on kuitenkin luvattu poistaa ylihinnoitellut puutullit, mikäli Suomen valtio ajaa Venäjän jäsenyyttä maailmakauppajärjestössä. Tämä on jälleen jotenkin hullua. Kumpi tässä nyt onkaan päätavoite. Maailmakauppajärjestön jäsenyys, vai huoli venäläisistä työpaikoista? No vastaushan on ilmeinen. Puutullit ovat osa Venäjän valta- ja ulkopolitiikkaa, jolla he pyrkivät kasvattamaan omaa valtaansa maailman politiikassa.

Suomella ei ole varsinaisesti syytä vastustaa Venäjän maailmankauppajärjestön jäsenyyttä, mutta tätä ehtoa vastaan me emme voi sitä ajaakkaan. On siis etsittävä uusia keinoja ylläpitää puunjalostusteollisuutta Suomessa. Faktahan on, että metsää meillä riittäisi yllin kyllin, mutta sen omistus on pirstoutunutta ja omaisuudenjaon yhteydessä keskittynyt paljon kaupunkeihin. Osa kaupunkilaisista, jotka ovat aikanaan lähteneet maalta työn perässä kasvukeskuksiin, eivät edes tiedä, että heille on periytynyt vanhempien kautta metsää ja missä se metsä nyt sitten oikein on.

Tästä muodostuu ongelma Suomen puumarkkinoilla. Vain harvat hoitavat metsäänsä, harventavat ja kasvattavat sitä. Kun tarjonta on pientä suurta kysyntää vastaan, on puun hintakin Suomessa liian korkea. Jos kaikki tukkivaiheessa oleva metsä saataisiin nyt suomalaisen metsäteollisuuden käyttöön, me emme enää tarvitsisi Venäjän puuta. Suomessa metsää kasvaa enemmän kuin sitä kaadetaan ja metsää meillä riittää. Ongelma on kuitenkin ettei suurinta osaa metsästä myydä.

Metsähoitoyhdistys neuvoo ja auttaa metsänhoidossa ainoastaan niitä, jotka ovat liittyneet metsänomistajien liittoon ja maksavat jäsenmaksua metsähoitoyhdistykselle. Etelässä yhdistykseen voi liittyä kaikki yli neljä hehtaaria omistavat, Oulun läänissä yli seitsemän hehtaaria ja Lapin läänissä yli 12 hehtaaria metsää omistavat. Moni etelässä omistaa yli tuon neljä hehtaaria, muttei kuulu metsähoitoyhdistykseen. Asiaan on tartuttava kovalla kouralla. Jotta Suomessa metsäteollisuus voi elää jatkossakin, on yhdistyksen ulkopuolelle jääneet saatava mukaan metsäteollisuuteen.

On alettava vakavissaan miettimään vaihtoehtoa, pitääkö tietyn hehtaarimäärän omistavat henkilöt velvoittaa metsänhoitoon. Faktahan on, että tukkimetsästä saa hyvän korvauksen, joten metsän hoitoon uhrattu raha kannattaa. Kyseessä on koko yhteiskunnan hyvä, tuhannet työpaikat ja Venäjän painostuspolitiikka, joka ei saa saada tuulta siipiensä alle. Jotta kakkia metsänomistajia voidaan informoida metsänomistajuudesta ja heille lankeavista velvotteista, on tähän työhön uhrattava valtavat määrät rahaa ja työtunteja. Mutta mikäli voidaan luoda järjestelmä, jolla metsäteollisuus voi säilyä Suomessa vielä vuosikymmeniä, on sijoitus sen arvoinen.

Esko Ahon metsäteollisuuden ja metsäsektorin toimintaedellytystyöryhmä, jonka pääministeri Matti Vanhanen asetti pohtimaan metsäteollisuuden edellytyksiä tulevaisuuden Suomessa, ehdotti että hallitus käyttäisi tulevana nelivuotiskautena 105 miljoonaa euroa lisärahaa puuhuollon turvaamiseen. Tähän sisältyvät metsien suojelutoimet. Työryhmään kuuluivat mm. Jouko Ahonen ja Lauri Ihalainen. Työryhmä on todennut, että suomalaisen puun käyttöä voidaan nostaa 70 miljoonaan m3 häiritsemättä metsän moninaiskäytön ja suojelun tarpeita. Tämä toisi noin 5000 uutta pysyvää työpaikkaa haja-asutusalueille.

Muutoksia on tulossa paljon, kuten kuljetysyhteyksien parantaminen, teiden rakentaminen ja rautatieliikenteen suurempi hyödyntäminen, jossa valtion on laitettava lisärahaa peliin. Myös verohelpotuksilla houkutellaan uusia metsäbisnekeenlähtijöitä mukaan. Ensimmäisen viiden vuoden aikana harvennetun metsän puunmyyntitulot tulevat verovapaiksi.

Jotta uuditukset toimisivat, on nyt korostettava yhteiskuntavastuuta metsänomistajille. Työ ei saa muodostua heille tietenkään ylipääsemättömäksi, sillä siinä vaiheessa voimme unohtaa kaupunkilaiset metsänomistajat. He eivät sitoudu metsänhoitoon ja myyntiin, mikäli se veloittaa heiltä enemmän kuin puhelinsoiton ja toimeksiannon verran metsän harvennuksesta/kaadosta.

Kiitos Venäjän, projekti on kallis, mutta ehdottoman tärkeä toteuttaa. Kyseessä on yksi Suomen tukijaloista ja toimeentulosta. Hyvät ystävät: yhteiskuntavastuuta!

Kuntavaalit lähestyy; kuka muistaa nuorison?

26.10. on kuntavaalit joissa jälleen kerran valitaan neljäksi vuodeksi eteenpäin kunnan valtuutetut. Suuria teemoja satakunnassa tulevat olemaan kuntaliitokset, palvelurakenteet ja niiden ulkoistaminen, vanhusten asema ja ikuisesti jatkuvat taloudelliset ongelmat. Tällaisten ongelmien alla nuorison asema ja merkitys kunnan tulevaisuudelle tahtovat unohtua.

Kun "vanhat papat ja mammat" jättävät kunnalliset tehtävät, ketkä tulevat olemaan heidän tilallaan ja jatkamaan näissä tehtävissä? Noh, kronologisen välttämättömyyden seurauksena tämänhetkisen aikajanan elinvoimaisemmat yksilöt, eli nuoret! Ongelmaksi muototuu, jos nuoria ei jo tässä vaiheessa oteta huomioon, onko tarpeeksi innokkaita nuoria täyttämään vanhojen jättämät tyhjät aukot. Päättäjien miettiessä ainoastaan kuinka ratkaista tämänhetkiset ongelmat, he eivät tule miettineeksi tulevaisuudessa kasaantuvia ongelmia, jos nuoret jäävät politiikan ulkopuolelle. Muutenkin poliittinen aktiivisuus tuntuu keskittyvän isoihin kaupunkeihin siinä missä nykyinen asutuskin Suomessa, ja näin tulee myös jatkumaan, jos huomiota ei kiinnitetä nuoriin. Ongelma on tietysti ratkaistu, jos nykyiset vanhat politiikan uranuurtajat ovat aikoneet elää ikuisesti.

Tällä hetkellä koulutus pienemmillä paikkakunnilla jakautuu kahtia ammatilliseen ja lukiopohjaiseen perussivistyskoulutukseen. Ammattikoulun käyneille töitä löytyy kotikunnista, mutta lukioporukalle, joka lähtee jatkokouluttamaan itseään isompien kaupunkien korkeakouluihin, ei löydy enää heidän koulutustasoansa vastaavaa työtä pienemmistä kunnista, jolloin innovatiivinen ryhmä keskittyy vain suuriin kaupunkeihin, ja pienet kunnat kutistuvat kutistumistaan. Tämä siksi, että pienet kunnat, joiden varallisuuskin on heikompi, eivät ole uskaltaneet tehdä riskisijoituksia houkutellakseen suuryrityksiä tai korkeakoulutasoisia työpaikkoja alueelleen. Tietenkään sijoituksien ei tarvitsisi olla suoraan rahallisia lahjoituksia, vaan vaikkapa ilmaista tonttitilaa suurien yritysten tiloja varten kaavoittamalla, sillä taloudessa emme voi kilpailla suurkaupunkien kanssa... vielä. Tällaisia sijoituksia ei ole kuitenkaan tehty, kun ei ole osattu nähdä niiden kauaskantoisia seuraamuksia, jotka ovat työpaikkojen lisääntyminen, ja sitä kautta asukkaiden määrän ja verotulojen nousu. Innovatiiviset suuret tai kasvavat yritykset houkuttelisivat kuntaan paluumuuttajina näitä korkeakoulutettuja nuoria. Tästä voidaan todeta, että hyvät ratkaisut pistävät positiivisen oravanpyörän liikkeelle. Mutta, kun vanhat kaavoihin kangistuneet politiikan harjoittajat eivät uskalla näitä "dramaattisia" ratkaisuja tehdä, tarvitaan meitä kokeilunhaluisia ja uusia keinoja pelkäämättömiä nuoria käynnistämän näitä positiivisia jälkiseurauksia omaavia reaktioyhtälöitä.

Mainosmainosmainosmainos ----> Keskusta ajaa läpi lakimuutosta, jolla jo 16 vuotiaat saisivat äänestää kunnallisvaaleissa. Koska nuoria luonnollisestikin kiinnostaa nuorten asiat ja tulevaisuus, minun mielestäni tällainen muutos parantaisi nuorten ehdokkaiden läpipääsyä, koska nuorten ehdokkaiden äänestäjäkunta kasvaisi. Lisäksi tämä saattaisi lisätä nuorten poliittista valveutumista jo varhaisemmassa vaiheessa.

Vanhat pelkäävät tällaisen muutoksen laskevan kuntien äänestysprosenttia merkittävästi. Kysymys kuuluu, mitä -(sensuuri iskee)- väliä jollain äänestysprosentilla on todellisten poliittisten päätösten kannalta. Mahdollinen äänestysprosentin laskuhan ilmaisisi vain, että äänestäjiä on enemmän, ja eikös mahdollisimman suuri ja tasa-arvoinen äänestäjäkunta olekin demokratian kannalta yksinomaan hyvä asia, valitsivat he sitten äänestää juuta tai jaata, tai olla äänestämättä ollenkaan. Pointtina on, että potentiaalista äänestäjäkuntaa on enemmän, jolloin myös nuorten mahdollisuus päättää asioista kasvaa. Tietysti, jos vanhat haluavat jatkaa kuntien välistä "kuka on paras" kilpailua ratsastamalla joillakin pahuksen tilastoilla, jatkakoon epäolennaisuudessaan hyödyttömiä leikkejään hiekkalaatikolla.

Heitetään siis vanhat kangistuneet toimintamallit roskakoriin, jotka eivät selvästikään ole toimineet (tai tule toimimaan), ja otetaan käyttöön uudet, kauniit ja rohkeat keinot, joilla saadaan taas valtakunnan suuret rattaat pyörimään kitkattomasti!

Nato on menettänyt merkityksensä!

Suomessa on käyty koko 2000-luku keskustelua siitä tulisiko meidän liittyä Natoon. On todettava, että Eurooppalainen puolustus perustuu Naton 5. artiklan määrittelemään kollektiiviseen yhteistyöhön. Suurimmassa osassa Natomaita ei kuitenkaan luoteta eurooppalaiseen apuun, vaan nimenomaan Yhdysvaltojen järkkymättömään hyväntahtoisuuteen ja voimaan sotilaallisissa ratkaisuissa. Ja on todettava, että Yhdysvallat on ainoa supervalta maailmassa. Se on täysin omassa luokassa maailmanlaajuisine intresseineen ja vaikutusmahdollisuuksineen. Se on myös päätöksillään ja toiminnallaan muutoksien lähde ja toimeenpanija. Maailmanmenoa ei voi ymmärtää, jos ei ota huomioon Yhdysvaltojen perspektiiviä.

Naton puolustustakuut makaavat siis pitkälti Yhdysvaltojen käsissä, nimittäin esimerkiksi Slovenia ja Liettua ovat asettaneet itselleen enää vain 9000 sotiaan vahvuisen ammattiarmeijan ja vain 5000 sotilaan reservin. Nämäkin joukot ovat tarkoitettu ainoastaan ulkopuolisiin tehtäviin. Usko kollektiiviseen yhteistyöhön on siis vahva ja äärimmäisessä kriisissä luotetaan Yhdysvaltojen pelastukseen.

Mutta Yhdysvaltojen riippuvuus Euroopasta on kuitenkin kadonnut. Maailmanvalloitukseen pyrkivän kommunismin luhistumisen myötä katosi myös liittoutumispolitiikan merkitys. Liittoutumispolitiikka katosi terrorismin myötä. Nyt Yhdysvallat hakee turvallisuusyhteistyökumppanit tilanteenmukaisesti. Eurooppa ei ole enää etusijalla.

Yhdysvaltojen sotilasvoimien käyttöä märittelee nyt ennaltaehkäisevä toiminta ongelmavaltioita ja terrorismia vastaan. Yhdysvaltojen kanssa yhteistyötä tekevien kanssa on nyt ratkaistava asennoitumisensa tähän uuteen politiikkaan, kuten Irakin sota osoitti. YK on toki ehdottomasti ennaltaehkäisevää toimintaa vastaan, mutta Yhdysvaltojen uusi strategia ei ole.

Tämän vuoksi Yhdysvaltojen asevoimat ovat sitoutuneet voimakkaasti eripuolille maailmaa, eikä liikkumavaraa paljon ole. Ei varsinkaan Euroopan suuntaan. Tehtävät tuskin vähenevät tulevaisuudessa. Haasteita on Pohjois-Koreassa, Iranissa, Kolumbiassa, Keski-Amerikassa ja Afrikassa. Myös Kiinaa muodostaa Yhdysvalloille tietynlaisen uhan sen noustessa hiljalleen sotilaalliseksi haastajaksi. Kuinka kauan Yhdysvallat mahtavat edes jatkaa sotilaallista toimintaansa Euroopassa.

Yhdysvaltalaisesta näkökulmasta terrorismi uhkaa heitä kaikkialla maailmassa. He kokevat aidosti olevansa sodassa. Tämän vuoksi ongelmavaltiot ja terrorismi on kaadettava, sijaitsivatpa nämä missä päin maailmaa tahansa. Eurooppa on myös toiminnassa terrorismia vastaan, mutta me emme koe olevamme sodassa.

Euroopalla on vähemmän merkitystä ja suhtautuminen Lähi-itään on ollut erilaista, joten terrorismihyökkäyksiäkin on ollut vähemmän. Madridin pommi-iskut 2004 kuitenkin toivat ensikertaa Euroopankin mukaan terrorismin kartalle. Tähän asti Eurooppa oli huolestunut toisenlaisista uhista, kuten kansainvälisestä rikollisuudesta, huumekaupasta ja laittomasta siirtolaisuudesta. Euroopan mielenkiinto kohdistui siis lähinnä sen sisäisiin kysymyksiin. Toisin kuin Yhdysvaltalaiset, Eurooppalaiset ovat menettäneet kiinnostuksensa maailman rakentamiseen ja sotilasoperaatioihin. Osittain tämä johtuu myös siitä, että maailman sotilasylivoima on siirtynyt Euroopalta Yhdysvalloille.

Euroopan ja Yhdysvaltojen asevoimissa on nykyisin valtava kuilu Yhdysvaltojen eduksi ja ero vain kasvaa. Tämä on kuitenkin vain looginen seuraus uhkakuvien erilaisuuksista, eivätkä uhat ole syntyneet asevoimasuhteiden vuoksi. Tämä kuitenkin vähentää yhteistoimintakykyä Yhdysvaltojen ja Euroopan välillä.

Natolla on kuitenkin edelleen Yhdysvalloille merkitystä terrorisminvastaisessa sodassa. Naton ulkopuolella käytettävien joukkojen merkitystä on korostettu ja oman maan puolustus jää taka-alalle. Aluepuolustusrakenteita on myös vähennetty. Tästä huolimatta, tai jopa muutoksista johtuen, Yhdysvaltoja tahdotaan sitoa yhä tiiviimmin Euroopan puolustukseen. Vaatimus on kuitenkin epäreilu. Amerikkalaiset tulisi vapauttaa Euroopasta muihin tehtäviin. Yhdysvaltojen luoman maailmalaajuisen tukiverkoston alla Eurooppa voi jatkaa omien moraalisten arvojensa eteenpäin viemistä.

Sotilaallisen eron voi todeta konkreettisesti siinä, että Yhdysvallat käyttävät 26 000 dollaria per sotilas, kun Eurooppalaiset käyttävät vain 4000 dollaria. Eurooppa onkin itse asiassa yhteistyökumppanina taakka Yhdysvalloille. Näin ollen voidaan suomalaisesta näkökulmasta todella miettiä onko Nato meille mikään todellinen ratkaisu ollenkaan. Meidän intresseissä ei ole kuulua organisaatioon, jonka lähtökohtainen toiminta on Naton ulkopuolisten alueiden ennaltaehkäisevä sotilastoiminta.

Suomen todellinen puolustuspoliittinen ratkaisu on siis edelleen laajaan reserviin ja asevelvollisuuteen pohjautuva armeija. Lyhytnäköisesti voidaan sanoa, että meitä koskevat sotilaalliset uhat ovat kadonneet. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Kuka osaa ennustaa 10 vuoden päähän, tai arvioida millainen merkitys aluehallinnalla on sen jälkeen kun lentoliikenne vähenee öljyn loputtua ja merikulku nostaa taas merkitystään. Venäjä on irtaantunut TAE-sopimuksesta, lisännyt sotilaita Leningradin puolustusalueella, nostanut puutulleja ja niiden väistymisen ehtona on että Suomi ja Eurooppa vaativat Venäjän jäsenyyttä maailmankauppajärjestössä.

Näin ollen voidaan todeta, että puolustusvoimien kansallinen kehittäminen on nostettava suuremmalle jalustalle ja alettava tekemään todellisia satsauksia uuteen aseteknologiaan ja uskottavaan maanpuolustukseen. Nato ei enää vastaa tähän kysymykseen. Jos Suomi valitsisi Slovenian ja Latvian tien, olisi meillä 15 000 ammattisotilaan armeija, joka vastaa poliisivoimia. Kyllä sillä liikennettä ohjailtaisiin, muttei maata puolustettaisi. Perinteisenkin Naton jäsenyys olisi heikolla pohjalla Suomen maantieteellisen aseman vuoksi. Sotatilan syttyessä saisimme lähinnä ilmapuolustuksellista apua, vähän merivoimien apua, mutta todellisia joukkoja emme saisi kovinkaan merkittävästi. Näin ollen olisi älykästä unohtaa Natojäsenyys ja keskityttävä nykyiseen puolustusjärjestelmään.

Onko Suomi unohtanut Viron?

Viro saavutti uudelleen itsenäisyytensä raskaiden ponnistelujen kautta 90-luvun alussa, mutta Suomea ei ole kiittäminen sen itsenäisyyden saavuttamisesta. Päinvastoin, voidaan jopa väittää Suomen laittaneen kapuloita rattaiden väliin. Käyttäytymisemme ei ole puolusteltavaa, vaikkakin sitä yritetään ymmärtää YYA-sopimuksen ja Neuvostoliiton konkreettisen uhan vuoksi. Tuohon aikaan Mihail Gorbatshov oli jo aloittanut perestroikana tunnetun uudistuspolitiikkansa, joka toi maata lähemmäs länttä. Suomen ei tarvinnut pelätä miehitystä, eikä Neuvostoliitto pystynyt enää tarttumaan maamme sisäiseen politiikkaan samalla tavalla kuin aiemmin. Nyt Neuvostoliiton täytyi valvoa etujaan länteen nähden. Sekään ei voinut toimia ihan kuten tahtoi, mutta Suomessa ei kaiketi tätä edes tahdottu nähdä, vaan edelleen elettiin kuin vaaran vuosina, kun taas Viro eli todellisia vaaran vuosiaan.

Edgar Savisaar, joka oli tuolloinen Viron pääministeri vieraili Suomessa tammikuussa 1991 tavaten silloisen Suomen pääministeri Harri Holkerin, sekä Presidentti Mauno Koiviston. Hän saapui anomaan Suomen tukea Viron taistellessa itsenäisyydestään. Tuota aikaa kutsutaan nyttemmin Tammikuun kriisiksi, sillä Yhdysvallat oli aloittamassa sotaa Irakin kanssa vapauttaakseen Kuwaitin, joten koko maailman katse oli kohdistunut tuolloin tähän sotaan. Neuvostoliitto käytti tätä tilannetta hyödykseen ja vyörytti tankkinsa itsenäisyyttä tavoittelevien Viron, Latvian ja Liettuan pääkaupunkeihin, eikä ihmisuhreilta säästytty. Suomessa tiedettiin tämä ja suhtautuminen Baltteihin ja Viron huoleen oli ymmärtäväinen, muttei se luvannut antaa apuakaan balteille. Samaan aikaan Virossa koottiin ns. interrintamaa, joka oli neuvostomielinen liike, joka piirittikin Viron riigikogun ja oli vallata rakennuksen. Itsenäisyys balteilla oli vaakalaudalla, mutta Suomi ei suostunut auttamaan edes henkisesti. On tosin tunnustettava, että Suomen opetusministeriö tuki taloudellisesti Suomeen perustettua Tuglas-seuraa, joka edelleen välitti apunsa Virolle, mutta se tapahtui ilman julkista tukea.

Tilanne muistuttaa pitkälti samaa, kun Suomi talvisodan aikana pyysi apua Ruotsilta sodassa Neuvostoliittoa vastaan. Tuolloinhan Ruotsi kieltäytyi antamasta sotilaallista, tai taloudellista tukea viitaten maansa puolueettomuuteen. Lisäksi Ranskassa koottiin sotilaalliset joukot, joiden oli tarkoitus saapua Suomeen maamme avuksi Skandinavian kautta, koska meri oli jäässä, eikä Natsi-Saksan lävitse voinut marssia, mutta Ruotsi kielsi ehdottomasti joukkojen kulun maansa yli. Toisaalta taas, kun saksalaiset joukot vaativat lupaa kulkea Pohjois-Ruotsin lävitse Norjaan Suomen kautta, oli Ruotsi mitä innokkain antamaan saksalisille kulkuluvan. Tämä on provosoivaa, mutta kuitenkin todellista.

Näin ollen Ruotsi kielsi apunsa Suomelle sen kriisissä, kuten Suomi kielsi apunsa Virolle sen kriisissä, joissa molemmissa oli vaakalaudalla itsenäisyys. Sekä Ruotsi 30-40-luvulla, kuten Suomi 90-luvun alussa tahtoi vain pedata mahdollisimman hyvät suhteet Neuvostoliittoon välittämättä ideologisesti, ja Suomen kohdalla geneettisesti, lähemmän kansan kohtalosta.

Jos vain oltaisiin oltu edes passiivisia, mutta Presidentti Koivisto jopa esitti Yhdysvaltain silloiselle Presidentille George Bush vanhemmalle, että Viro, Latvia ja Liettua aiheuttavat epävakautta itsenäisyyspyrkimyksillään Itämerelle, sekä että balttien kysymyksessä kannattaa olla varpaisillaan. Koivistolla oli omat syynsä sanoessaan näin, muttei se olisi ollut välttämätöntä. Islanti, joka lähti tukemaan voimakkaasti Baltian itsenäisyyttä, sai Suomen politiikoilta, mukaan luettuna Paavo Väyryseltä, ankaraa noottia toiminnastaan

Kun Viro itsenäistyi, syntyivät Suomen ja Viron välille kaikkien toimien jälkeen uudelleen lämmin ja tiivis suhde kulttuurisesti, kuten myös taloudellisesti, johtui se lähinnä hyvistä ruohonjuuritason suhteista, eikä niinkään Suomen valtion aktiivisesta Baltian politiikasta. Suomi on Viron tärkein kauppakumppani, sekä Viro Suomelle tänä päivänä 10. tärkein. Se on uskomaton asema Suomen kaupankäynnissä suhteutettuna Viron väkilukuun, sillä sen kanssa käyty kauppa on samalla tasolla mm. Ranskan ja Norjan kanssa. Viro on tällä hetkellä se kehittyvämpi maa meistä kahdesta. Sen ennustetaan ohittavan Suomen talous ja tuottavuus n. 10 vuoden päästä. Viron merkitys siis Suomen taloudelle tulee entistään vain kasvamaan, mutta samalla kun Viro kehittyy, kääntää se yhä enemmän Suomelle selkänsä mikäli emme kiinnitä enemmän huomiota Balttiaan ja erityisesti Viroon.

Kun Viro kasvaa, löytää se yhä paremmat markkinaraot Keski-Euroopasta, Idästä ja rapakon takaa Yhdysvalloista. Suomi menettää merkittävimmän asemansa Viron markkinoilla ja kaupankäynnissä ulkomaisista maista, sekä kärsii tästä tappiosta taloudellisella saralla huomattavasti. Suomi tuntuu painottavan nykyään vain Yhdysvaltojen, sekä Venäjän suhteisiin ja kaupankäyntiin ja unohdetaan pieni, mutta pippurin maa Viro. Harrastamalla aktiivista politiikkaa suurvaltoihin, unohdamme meidän pikkujättiläisemme, joka yhä enemmän kääntää selkänsä meille. Emme voi pitää hyviä suhteitamme Viroon itsestäänselvyyksinä.

Kehitys on ollut jo nyt huomattavissa. Viro oli vielä 2003 9. merkittävin ulkomainen kauppakumppani Suomelle, nyt kymmenenneksi, mutta sen osuus on silti kasvanut. Viro on selvästi innovatiivisempi ja houkuttelevampi maa investoinneille. Olisikin jo aika myöntää, että Suomi saa toisinaan katsella Viroa ylöspäin, sekä luopua nenänvartta pitkin tuijottelu muka parempana kansana. Pelkät hyvät ruohonjuuritason suhteet eivät riitä pitämään virolaisia uskollisina Suomelle. Nyt on aika Suomen poliittistenkin piirien tarttua itseään niskasta ja alkaa panostaa pitkäkantoiseen Baltian politiikkaan ja suhteisiin vielä kun ei ole liian myöhäistä, ja tällä kertaa tarkastella naapuriamme silmien tasalta ja toisinaan ylös.